3. Yhtenäiskulttuurin kausi

3.1. Tarmon perustamisvaiheet

"On perustettu seura meille urheilun malliin
viejäksi eespäin sen aattehen kalliin..."

Varkauden seudun urheiluelämällä oli - kuten edellä todettiin - jo viime vuosisadan lopulle ulottuvat perinteensä. Toisaalta myös työväenliike oli tehdaspaikkakunnalla vakiinnuttanut asemansa ja etsi samalla uusia toimintamuotoja 1910-luvulla. Työläisnuorisoliike järjestäytyi valtakunnallisesti 1906 Sosiaalidemokraattiseksi nuorisoliitoksi, ja suurlakon jälkeiset vapaammat poliittiset olot edistivät työläisnuorison järjestäytymistä myös paikallistasolla. Varkauden työväenyhdistyksessäkin tuli näin ajankohtaiseksi nuoriso-osaston perustaminen heti 1910-luvun alussa.

Lähes kaikissa asiakirjoissa ja historiikeissa Varkauden Tarmo kerrotaan perustetun 3. maaliskuuta 1912 Varkauden työväenyhdistyksen nuoriso-osaston urheiluseuraksi. Mainittua päivää on siis totuttu pitämään Tarmon "virallisena" syntymäpäivänä. Näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että Varkauden työväenyhdistyksen nuoriso-osaston voimistelu- ja urheiluseura Tarmon toiminta alkoi ainakin jossain muodossa jo aikaisemmin. Nuoriso-osasto näet mainitaan eräissä lähteissä perustetuksi jo joulukuussa 1910 ja heti seuraavana vuonna osaston yhteydessä toimi voimistelu- ja urheiluseura Tarmo. Tarkkaa perustamispäivämäärää vuonna 1911 ei lähteissä mainita, mutta nimimerkki "Toverin poika" kertoo sanomalehti Savon Työmiehessä, että "Varkauteen perustettiin sosiaalidemokraattinen nuoriso-osasto maaliskuulla hiihtokilpailujen jälkeen". Tarmon omat asiakirjat alkavat vasta vuodelta 1914, joten esimerkiksi perustamiskokouksen pöytäkirjaa ei ole säilynyt. Toimintakertomuksissa seuran perustamispäivä on 3. maaliskuuta 1912, mutta silti esimerkiksi vuoden 1914-15 toimintakertomuksessa kerrotaan kyseisen vuoden olleen neljäs toimintavuosi, joka puolestaan viittaa toiminnan alkaneen jo vuonna 1911.

Näyttää siis ilmeiseltä, että Tarmo oli ollut olemassa tavalla tai toisella ennen "virallista" perustamispäiväänsä maaliskuussa 1912. Kokonaisuuden kannalta tällä asialla ei kuitenkaan ole sanottavaa merkitystä, koska seuran toiminta ei alkuvaiheissa ollut kovin laajaa tai järjestäytynyttä. Itse asiassa Tarmon toiminta alkoi todenteolla vasta vuonna 1914, jolloin ensimmäiset varsinaiset urheilukilpailut järjestettiin. Ensimmäisten kilpailujen paikasta ei varmaa tietoa ole, mutta ainakin Työväentalon pihalla kisailtiin jo kesällä 1914. Sen sijaan A. Ahlströmin kunnostama Pirtinniemen kenttä, jota tarmolaisetkin kyllä anoivat käyttöönsä, oli vielä Elon yksityiskäytössä. Samana vuonna (1914) alkoivat myös säännölliset toiminnasta kertovat dokumentit. Tosin ensimmäiset näytösluontoiset voimisteluesitykset tarmolaiset antoivat jo kesällä 1912 Työväenyhdistyksen kesäjuhlissa.

Varkauden työväenyhdistyksen nuoriso-osaston voimistelu- ja urheiluseura Tarmon ensimmäiseen johtokuntaan valittiin Vihtori Kiiskinen (puheenjohtaja), Jalmari Immonen, Kalle Lind, Lauri Pakarinen, Armas ja Janne Pekkonen, Otto Laitinen, Santeri Jurvanen ja Ester Asikainen. Tarmon perustajajäsenistä kaksi - Kiiskinen ja Laitinen - olivat mukana myös Työväenyhdistyksen nuoriso-osaston johtokunnassa. Vaikka Varkaudessa toimi jo yksi "porvarillinen" urheiluseura, Elo, Tarmoa ei perustettu varsinaisesti Elon vastaseuraksi. Perustamisvaiheista kertovissa asiakirjoissa ei ensinnäkään korosteta millään tavalla Tarmon ja Elon vastakkainasettelua; toisaalta Tarmo ei alkuvaiheissa olisi juuri pystynytkään tasaiseen kilpailuun, sillä paikkakunnan urheiluelämä oli tukevasti Elon hallussa esimerkiksi suorituspaikkojen ja välineiden osalta.

Silti Tarmon perustamiselle oli selvä "sosiaalinen tilaus" olemassa, kuten seuran ensimmäisen puheenjohtaja Vihtori Kiiskisen nuorempi veli Juho Kiiskinen elävästi muistelee:

"Me pojat kuuluttiin ennen porvariseura Eloon. Mutta sitten kun saatiin tietää, että Tarmo on syntynä, niin se oli riemua pojille. Sitten seuraavana päivänä käytiin Elossa sanomassa irti ihtemme ja liityttiin Tarmoon... Sehän oli tietysti ilo ja riemu nuorisolle, kun pääsi sinne omaan elämään".

Tarmon perustaminen on siis kytkettävissä laajasti sekä koko työväenliikkeen nuoriso- ja kulttuuritoiminnan nousukauteen että työväenyhdistysten alaisten urheiluseurojen yleiseen perustamisintoon. Liikunta ja urheilu olivat tuohon aikaan selkeästi koko työväen kulttuuritoiminnan ja työväen oman sivistyskäsityksen osa-alueita. Kilpaurheilulla ei vielä ollut etenkään työväen urheilutoiminnassa ensisijaista asemaa, vaikka kilpaurheilu yleisesti vahvistikin asemiaan Suomessa Tukholman olympialaisten (1912) jälkeen. Työväenkulttuuri oli vielä nimenomaan kokonaisuus, johon urheilu sisältyi siinä missä näytelmä- tai lauluesityksetkin. Erityisen vahvasti tämä monipuolinen kulttuuritoiminta keskttyi työväentaloihin, joita Varkaudessa Tarmon perustamisen aikoihin oli kaksi, Lehtoniemessä ja Taulumäellä.

Toisaalta työväenyhdistysten alaisia urheiluseuroja perustettiin Suomessa kiivaasti juuri 1910-luvun alkupuolella. Esimerkiksi vuonna 1910 tällaisia seuroja oli 129, mutta neljä vuotta myöhemmin luku oli jo 197. Tarmon perustaminen - niin monet paikalliset erityispiirteet kuin sitä värittävätkin - on silti laajemmin tarkasteluna osa koko työväenliikkeen kulttuuritoiminnan laajentumista ja identiteetin vahvistumista.

3.2. Nuoriso-osaston voimistelu- ja urheiluseurana

Alkuvuosien järjestöorganisaatio ja hallinto

Kirjalliset tiedot Varkauden työväenyhdistyksen nuoriso-osaston voimistelu- ja urheiluseura Tarmon toiminnasta alkavat vuodelta 1914. Todennäköisesti alkuvuosien toiminnastakin tehtiin kirjallisia muistiinpanoja, mutta ne eivät ole säilyneet. Joka tapauksessa vuodesta 1914 lähtien voidaan asiakirja-aineistosta seurata sekä Tarmon toimintaa että seuraorganisaatiossa mukana olleita henkilöitä.

Kun Tarmon toiminta todenteolla käynnistyi 1914, kokouksia pidettiin varsin taajaan. Tapana näet oli, että yhdistyksen koko jäsenistö kutsuttiin noin kerran kuukaudessa "yleiseen kokoukseen" Työväentalolle. Useimmiten yleisen kokouksen asiat käsittelivät mm. kilpailujen ja iltamien järjestämistä sekä niiden sisältöä - siis seuratoiminnan rutiineja. Tämän lisäksi Tarmon johtokunta piti omia kokouksiaan lähes kuukausittain. Esimerkiksi toimintavuonna 1914-15 kokouksia pidettiin yhteensä 28; 15 yleistä kokousta ja 13 johtokunnan palaveria. Seuraavana vuonna (1915-16) kokouksia oli vieläkin enemmän, kaikkiaan 37.

Näin mitattuna toiminta oli siis tuohon aikaan todella vilkasta, mutta näinhän tapaa yhdistysten alkuaikoina yleensäkin olla. Lisäksi yhteenkuuluvuuden tunteen ja nuoren seuran "me-hengen" vahvistaminen selittää osittain alkuvuosien lukuisia kokouksia. Niinpä marraskuun 1914 yleisessä kokouksessa jopa kirjattiin toivomus, että "jos jokainen voisi pukeutua yleiskokouksessa seuran pukuun tai muihin urheiluasusteisiin". Edelleen kannattaa muistaa, että yleiset kokoukset olivat keskeisin tapa tiedottaa seuran tulevasta toiminnasta; esimerkiksi lehdistö ei tavoittanut tuolloin vielä kovinkaan laajoja joukkoja.

Ennen kansalaissodan syttymistä 1918 Varkauden Tarmon puheenjohtajana ehti toimia kaikkiaan viisi henkilöä. Ensimmäisen puheenjohtaja Vihtori Kiiskisen jälkeen seuran johdossa olivat vuorollaan Armas Pekkonen (todennäköisesti v.1913), Jlmari Johansson (heinäkuuhun 1914 saakka), Aarne Korhonen (1914-15) sekä Uuno Turunen (1916-18). Puheenjohtaja vaihtui alkuvaiheissa siis lähes vuosittaain. Vaihtuvuus oli melkoista myös johtokunnan jäsenten kohdalla, sillä parhaimmillaan lähes kuukausittain joutui seuran yleinen kokous täydentämään johtokuntaa uusilla henkilöillä. Tavallisin syy johtokunnan jäsenyydestä luopumiseen oli paikkakunnalta muutto. Kaikkiaan vuosilta1914-18 säilyneidwen asiakirjojen mukaan Tarmon johtokuntaan ehti tuolloin kuulua ainakin 33 henkilöä, mikä myös osaltaan todistaa melkoisesta vaihtuvuudesta.

Silti seuran johtoportaasta löytyy myös monia pitkään mukana olleita henkilöittä: aktiivisimmat Tarmon alkuvuosien toimijoista olivat jo edellä esille tulleet ja seuran puheenjohtajinakin toimineet Armas Pekkonen, Uuno Turunen ja Vihtori Kiiskinen. Myös Armas Ropponen oli ennen kansalaissotaa useita vuosia Tarmon johtokunnan jäsen. Akseli Kuhlman puolestaan aloitti pitkän päivätyönsä seuratoiminnassa sihteerin ominaisuudessa vuonna 1916.

Naisetkin olivat vahvasti mukana seuratoiminnassa heti alkuvaiheista lähtien, sillä kuuluihan Ester Asikainen jo ensimmäiseen johtokuntaan. Ennen kansalaissotaa tulivat toimintaan pitkälle 1920-luvulle mukana olleet Helmi Vänskä, Elli Karvinen ja Lyyli Turunen, joista viimeksi mainittu toimi seuran rahastonhoitajana. Naisten osuus näkyy myös jäsenistössä, sillä ensimmäisessä, vuosien 1914-15 toimintakertomuksessa mainitaan Tarmon kokonaisjäsenmääräksi 70, joista peräti 21 oli naisia. Seuraavana toimikautena jäsenmaksunsa suorittaneita oli alkuaikojen ennätysmäärä,104, joista 14 oli naisia. Naapuriseura Elossa naisten osuus toiminnassa oli vaatimattomampi, sillä ensimmäisenä varsinaisena toimintavuotena 1905 kaikki mukana olleet 20 henkilöä olivat miehiä. Naisten toiminta käynnistyi Elossa vasta 1909, jolloin myös seuran johtokunta sai ensimmäisen naisjäsenensä.

Kilpailuja, kulttuuria ja retkiä

Varkauden Tarmon alkuvuosina liikunta oli vain yksi - tosin hyvin näkyvä - osa seuratoiminnan kokonaisuutta. Kulttuuri- ja poliittinen toiminta sekä "ei-urheilullinen" vapaa-ajan vietto, kuten esimerkiksi iltamat ja retkeily, kuuluivat yhtä lailla urheiluseuran ohjelmaan. Liikunta oli tuolloin ensijaisesti kiinteä osa muuta järjestötoimintaa, vaikka toiminnan eriytyminen ja kilpaurheilun aseman vahvistuminen vähitellen muuttivatkin tilannetta. Vaikka Tarmo ei siis alkuvaiheissa ollut puhdas "urheiluseura" sanan nykyisessä merkityksessä, toiminnan tarkastelu on silti luontevinta aloittaa liikuntasektorista.

Varsinainen urheilutoiminta käynnistyi 1914. Tuon vuoden maaliskuussa seura teki päätöksen liittymisestä vuonna 1906 perustettuun Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon (SVUL), sen Pohjois-Savon piiriin. Svul oli tuohon aikaan suvereeni yksinvaltias suomalaisessa järjestökentässä, sillä esimerkiksi vuoden 1913 aikana vireillä ollut hanke työläisurheiluseurojen omasta liitosta kaatui. Näin tapahtui siitäkin huolimatta, että eräiden selvitysten mukaan huomattava osa - vuonna 1917 arviolta lähes puolet - SVUL:n jäsenistä oli työväestöä. Urheilutoimintaa aloittelevalla Tarmolla ei siis ollut juuri vaihtoehtoja keskusliittoa valitessaan.

Toinen merkittävä sysäys toiminnan käynistymiselle oli tilaja välinepulan helpottuminen. A.Ahlström Oy:n omistama ja rakennuttama Pirtinniemen urheilukenttä, jossa oli 200 m:n pituinen kiertävä ja 100 m:n mittainen suora rata, valmistui olympiavuonna 1912. Tuolloin myös Elo piti kentällä omia kilpailujaan. Tarmo anoi ja sai oikeuden käyttää Pirtinniemen kenttää ensimmäisen kerran kesällä 1915 ja tämä järjestely jatkui aina kansalaissotaan saakka.

Ensimmäiset piirikunnalliset yleisurheilukilpailut Tarmo järjesti kesällä 1915. Mukana tuolloin oli 18 kilpailijaa, kaikki miehiä tai poikia. Miesten lajeja oli kymmenen: 100 m:n, 200 m:n ja 1 500 m:n juoksut; korkeus- ja pituushyppy sekä kolmiloikka ja heittolajeista kiekko, kuula, keihäs ja moukari. Viimeksi mainitussa lajissa Kalle Laakkonen teki kisojen parhaan tuloksen heittämällä "lekansa" uuteen piiriennätykseen 31,96 m. Poikien lajeina kisoissa olivat korkeus- ja pituushyppy. Lajivalikoima oli 1910-luvun yleisurheilukilpailuille varsin tyypillinen. Osallistujilta edellytettiin melkoista monipuolisuutta, sillä useimmat kilpailijat osallistuivat moneen lajiin, jotkut jopa kaikkiin. Seuraavan kesän piirikunnallisissa kilpailuissa lajit olivatkin lähes samat. Uutena tulivat mukaan vielä seiväshyppy sekä 1 600 m:n ja 400 m:n viestinjuoksut.

Piirikunnallisten kilpailujen lisäksi Tarmo järjesti myös jäsentenvälisiä koitoksia sekä kesällä että talvella. Työväentalolla pidettyjen yleisurheilun sisämestaruuskilpailujen ohjelmassa kuvastui vahvasti perinteinen työväenkulttuurin kokonaisuus, jossa urheilu oli vain yhtenä osana. Vonna 1916 ohjelma oli seuraavanlainen:

- torvisoittoa

- vauhditon korkeushyppy

- vauhditon pituushyppy

- tunnin väliaika, jolloin tanssia

- vauhditon kolmiloikka

- vauhdillinen korkeushyppy

- tanssia

Lisäksi kilpailujen aikana myytiin erilaisia virvokkeita ja syötävää niin, että "seura saattoi kirjata kilpailuista puhdasta voittoa seitsemän markkaa". Vielä paremmin tuottivat 1916 järjestetyt piirin maalaisseurojen mestaruuskilpailut, joista kirjattiin voittoa kokonaista 217,30 mk. Tarmo sai mainitut kilpailut järjestettäväkseen Elon luovuttua isännyydestä. Varkauden urheiluseurat tekivät myös yhteistyötä erityisesti uuden urheilukentän saamiseksi. Tarmo ja Elo valitsivat yhteisen urheilukenttätoimikunnan, jonka tehtäväksi tuli viedä kenttähanketta eteenpäin ja hankkia sille A.Ahlströmin tuki. Kansalaissota katkaisi kuitenkin yhteistyön ja sodan jälkeen valmistuneelle Kosulanniemen kentälle ei tarmolaisia alkuvaiheessa päästetty.

Yleisurheilun ohella toinen alkuvuosien valtalaji oli paini. Painimaton Tarmo hankki jo 1914 ja siitä lähtien lajin asema seurassa oli vahva. Ensimmäiset painikilpailut järjestettiin jo samana vuonna. Talveksi painijat vuokrasivat oma-aloitteisesti huoneen Työväentalosta, jonne matto saatettiin levittää. Painin vahvaa asemaa ja laajaa suosiota kuvaa hyvin sekin, että jo vuonna 1915 Tarmo järjesti ensimmäiset kutsukilpailut. Vieraspaikkakuntalaisia osallistujia oli peräti 20, heidän joukossaan mm. Suomen mestari O.Niemelä. Myöhemmin painissa järjestettiin vähintään kahdet-kolmet kilpailut vuodessa; samoin mukaan tulivat seuraottelut, joista ensimmäinen käytiin Savonlinnan Jyryä vastaan vuonna 1915. Varkauden painihegemonia olikin pitkälle 1930-luvulle saakka selkeästi Tarmolla, joka "...harrasti painitoimintaa ansiokkaasti jo alkuvuosinaan. Elon painimatot saivat olla käyttämättöminä pitkät ajat (kansalais) sotavuosien jälkeen".

Vähitellen Työväentalo kävi yhä ahtaammaksi järjestötoiminnan lisääntyessä vuosina 1915-17. Silti painijoiden matolle löytyi talosta edelleen tilaa. Ensimmäiset kansalliset painikilpailut Tarmo järjesti 1916. Myös seuraavan vuoden keväällä kokoontui joukko kansallisen eturivin painijoita kilpailemaan Varkauteen. Tällaiset tapahtumat olivat seuralle paisti urheilullisesti tärkeitä, myös taloudellisesti merkityksellisiä, joten niistä pyrittiin ottamaan kaikki hyöty irti. Niinpä esimerkiksi maaliskuussa 1917 järjestettyjen kansallisten painikilpailujen tauolla tanssittiin sekä soittokunnan että harmonikan soittajan tahdittamana. Painikilpailujen hyvä taloudellinen tulos - voittoa tuli jopa satoja markkoja - rohkaisi myös esimerkiksi yleisurheilukilpailujen järjestämiseen.

Kolmas Tarmon alkuvaiheiden vahvoista liikuntamuodoista oli voimistelu. Perinteisesti voimistelu oli urheiluseuroissa nimenomaan näytöslaji, jolla juhlistettiin eri tilaisuuksien ohjelmaa. Tämä toimintahan alkoi Tarmon osalta jo kesällä 1912. Toisaalta voimistelu oli tavallaan kaiken liikuntaharrastuksen perusta, josta myös Tarmossa lähdettiin liikkeelle. Jo 1914 nimittäin määrättiin johtokunnan jäsenistä eri voimisteluharjoitusten johtajat: Aarne Korhonen sai vastuulleen miesten harjoitukset, Elli Karvinen johti naisten voimistelua ja Santeri Jurvainen poikien harjoituksia. Samana vuonna seura hankki myös ensimmäiset voimisteluvälineensä eli nojapuut.

Telinevoimistelun harrastus oli toki vahvaa, mutta silti eniten harrastajia keräsi ja näyttävimmät suoritukset teki joukkuevoimistelu. Osallistujien määrällä mitattuna sitä voikin pitää Tarmon alkuvuosien suosituimpana liikuntamuotona. Erityisesti näyttävät pyramidit kuuluivat usein seurajuhlien ohjelmaan ja herättivät ihastusta.

Hiihto muotoutui "elinkeinoliikunnasta" kilpaurheiluksi vähitellen viime vuosisadan lopulta lähtien. Myös Varkauden Tarmon alkuvuosien toiminnassa hiihdolla oli vahva asema, vaikka suuria voittoja ei saavutettukaan. Silti seuran kärkihiihtäjät, kuten esimerkiksi Santeri Jurvainen, kävivät kilpailumatkoilla lähipitäjissä jo 1910-luvulla. Kilpaileminen vaatikin tuohon aikaan todellista innostusta, sillä matkat kisapaikkakunnalle oli tehtävä yleensä hiihtäen; ainakin verryttely ennen kilpailua tuli siis perusteellisesti suoritettua!

Kilpaurheilua suurempi merkitys hiihdolla oli massaurheilulajina. Warkauden Tehtaan Voimistelu- ja Urheiluseura eli myöhempi Elo piti ensimmäiset seuran jäsenille ja tehtaan työntekijöille tarkoitetut hiihtokilpailut maaliskuussa 1907. Tuolloin alkoi erityisesti 1930-luvulla suurtapahtumaksi kasvaneiden ns. tehtaan hiihtojen perinne, joka tosin välillä pääsi katkeamaankin. Myös Tarmon hiihtotoiminnassa ensisijalla oli suurten joukkojen saaminen mukaan ladulle. Niinpä seura järjesti ainakin vuosina 1916 ja 1917 ammattiosastojen väliset hiihtokilpailut. Näissä tapahtumissa painottui kilpailemisen lisäksi myös työväestön yhteenkuuluvuuden lujittaminen, sillä tapahtumassa oli hiihtämisen lisäksi muutakin ohjelmaa. Eipä ihme, että tilaisuus piti aloittaa jo varhain aamulla ja se kesti lähes koko päivän.

Urheilun vahvasta asemasta huolimatta Tarmoa voi 1910-luvulla luonnehtia selkeästi työväen laaja-alaiseksi kulttuuriyhteisöksi. Erilaiset juhlat, iltamat, retket jne. näet kuuluivat tärkeänä osana seuran toimintaan heti alkuajoista lähtien. Esimerkiksi kelpaa hyvin vuosi 1914-15, jolloin Tarmo järjesti yhteensä seitsemät iltamat. Neljä kertaa olivat kyseessä ns. voimisteluiltamat, joissa seuran voimistelijat musiikin, tarjoilun ja tanssin ohella esittivät omia taitonumeroitaan. Kahdesti järjestettiin "tavalliset" tanssi-iltamat ja kerran osallistujat velvoitettiin "pukeutumaan naamiasasuihin". Lisäksi pidettiin vielä yhdet perhejuhlat, joiden ohjelmassa oli mm. torvisoittoa. Tinanvalujuhlat vietettiin puolestaan uudenvuoden aattona sekä musiikilla, voimisteluesityksillä ja pukutansseilla höystetty vuosikokousjuhla marraskuussa.

Esimerkkinä monipuolisesta ja vahvasti yhtenäiskulttuurin perustaan kytkeytyneistä iltamista käyköön vaikka helmikuun 1914 tilaisuus, jonka ohjelma oli seuraavanlainen:

- torvisoittoa

- runo

- yhteismarssi

- torvisoittoa

- naisten voimistelu

- satu

- piirileikkiä

- telineliikkeitä

- viulun soittoa

- pyramideja

- kuvaelma

- pukutanssi

- yleinen tanssi

Kyseessä oli siis mitä suurimmassa määrin paitsi koko työväenliikkeen, myös koko perheen ohjelmallinen illanvietto.

Myös retkeilyä lähiympäristöön harrastettiin ahkerasti. Usein retket järjestettiin yhteistoimin Työväenyhdistyksen nuorisoosaston kanssa. Keväällä ja kesällä matkattiin veneellä ja talvisin hiihtämällä. Tarmon tai nuoriso-osaston naiset saivat tavallisesti huolehtiakseen muonituksesta: retkikohteeseen pystytettiin pieni "puffetti", josta osallistujat saattoivat ostaa syötävää ja juotavaa.

Kaikkiaan Varkauden sos.dem. työväenyhdistyksen nuoriso-osaston urheiluseura Tarmoa voi pitää alkuvuosina tyypillisenä työväenliikkeen yhtenäiskulttuuriperinteeseen kytkeytyneenä yhdistyksenä. Urheilutoiminnan rinnalle - usein sen ohikin - nousi monimuotoinen kulttuuritoiminta. Itse asiassa seuran järjestämistä tilaisuuksista vähemmistö oli "puhtaita" urheilutapahtumia. Moniin kilpailuihinhan tuotiin lisäväriä soitto- tai lauluesityksillä sekä tanssilla, ja toisaalta pelkkiä juhlia ja iltamia ilman urheilullista - tai ainakaan kilpailullista - toimintaa järjestettiin vuosittain useita.

Osittain ilmiö selittyy jo mainitulla työväenkulttuurin monialaisuudella, johon laulu- tai soittoperinne liittyi saumattomasti. Toisaalta selitykseksi voi tarjota myös kilpaurheilun nykyiseen verrattuna vaatimatonta asemaa: se oli vasta murtautumassa ihmisten tietoisuuteen, eikä pelkällä kilpailemisella sittenkään houkuteltu katsomoihin kovin suurta ihmismäärää. Ei ainakaan suhteellisen pienellä ja syrjäisellä paikkakunnalla, jossa suuret urheilusankarit saattoivat vielä vaikuttaa kaukaisilta.

3.3. Kansalaissota katkaisi toiminnan

Suomen poliittisen ja yhteiskunnallisen kahtiajaon kärjistyminen kohti kansalaissotaa kiihtyi Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen tsarinvallan kukistumisen jälkeen. Innostunut ja poliittisesti toimelias tunnelma levisi myös Varkauteen, jossa lakkoiltiin heti vallankumousuutisen tultua ja uudelleen elokuussa 1917. Toisaalta Työväenyhdistyksen jäsenmäärä nousi kuohunnan seurauksena nopeasti. Työväenliikkeen kasvanut kannatus hyödytti järjestön jyrkempää siipeä; vallankumouksellista innostusta nosti erityisesti piirisihteeri Matti Aution tulo paikkakunnalle marraskuussa 1917. Suurlakon aikana punakaartilaiset saivat Varkaudessa lujan otteen paikkakunnan tapahtumista ja itse lakon lopettaminen osoittautuikin varsin vaikeaksi. Lakon lopulta päätyttyä kiihtynyt "vallankumouksellinen" tunnelma säilyi työväeestön keskuudessa vahvana - toisaalta suojeluskunnan painoarvo oli koko ajan paikkakunnalla varsin vaatimaton.

Tarmon asiakirjoista ei yhteiskunnallisen tilanteen kärjistymistä tai kansalaissodan lähestymistä voi kovinkaan selvästi havaita. Vaikka Tarmo oli ollut koko olemassaolonsa ajan vahvastityöväenliikkeeseen sitoutunut seura, vain muutamat asiakirjamaininnat antavat viitteitä kahtiajaon syventymisestä vuonna 1917. Tuon vuoden tammikuussa seuran yleinen kokous teki päätöksen liittymisestä "työväen voimisteluseurojen oman äänenkannattajan perustamishankkeeseen". Kyseessä oli Työväen Urheilulehti Osakeyhtiön osakkeiden koemerkintä. Itse lehti perustettiin Helsingissä maaliskuun lopulla. Heti toukokuussa Tarmo valitsi uuden Työväen Urheilulehden tilaukselle kerääjät ja jättäytyi SVUL:n vastaavassa lehtihankkeessa vielä"kuulostelevalle kannalle". Tässä suhteessa seura siis valitsi selkeästi puolensa.

Sen sijaan vuodenvaihteen 1917-18 tienoilla ei Tarmon asiakirjoissa näy mitään poikkeuksellista, vaikka tilanne Varkaudessa kärjistyikin ja punakaarti otti valtaa käsiinsä ennen kansalaissodan puhkeamista. Toki Tarmon johtokunta kokoontui tavallista useammin juuri vuodenvaihteen molemmin puolin, mutta käsitellyt asiat olivat silti tavanomaisia: voimisteluharjoitusten johtajien määräämistä, voimisteluoppaiden hankintaa ja välineiden kunnostuksesta päättämistä. Mikään ei viittaa siihen, että tarmolaiset olisivat ainakaan seuran omassa piirissä toimineet erityisen aktiivisesti esim. punakaartien perustamiseksi - toisin kuin monissa kaupungeissa tapahtui.

Kansalaissodan alettua punakaartin valtakausi Varkaudessa jäi lyhyeksi, vain runsaan kolmen viikon mittaiseksi, sillä valkoiset valloittivat taajaman taistelujen jälkeen 21. helmikuuta 1918. Punaisen hallinnon aikana tapahtuneet väkivallanteot olivat vielä hyvin muistissa, ja kun sota muualla Suomssa jatkui, valkoisten katkeruus ja viha purkautuivat osin summittaisinakin teloituksina. Pikavauhtia perustettu kenttätuomioistuin jakoi kymmenittäin teloitustuomioita, mutta vielä suurempi joukko antautuneita punaisia surmattiin ilman varsinaista oikeudenkäyntiä.

Kaikkiaan Varkauden valtauksen yhteydessä ja sen jälkeen teloitettujen punaisten lukumäärää on mahdotonta tarkasti tietää. Soikkanen päätyy arviossaan runsaaseen 200:aan, mutta toteaa myös, että työväenliikkeen perimätiedon mukaan teloitettuja oli yli kaksinkertainen määrä. Seurakunnista erityisellä lomakkeella kerättyjen tietojen perusteella taas Varkauden, Joroisten ja Leppävirran seurakunnissa sodan aikana kuolleita tai kadonneita punaisia oli yhteensä 253, mutta tämäkin luku on todennäköisesti liian pieni.

Joka tapauksessa lähes kaikki Varkauden punakaartin merkittävät johtajat teloitettiin; esimmäisten joukossa punaisten johtajaksi katsottu Matti Autio. Ylisummaan ammuttujen määrä oli erittäin suuri ottaen huomioon varsin vaatimattomat taistelut. Soikkanen selittää poikkeuksellista väkivallan purkautumista punaisten omilla laittomuuksilla, muualta Suomesta tulleella sotapropagandalla, valkoisen armeijan osittaisella kurittomuudella sekä sillä, että Varkauden valloittajissa oli mukana paljon sellaisia, joiden kotiseudut esim. Kymenlaaksossa olivat vielä punaisten hallussa.

Kansalaissota merkitsi pitkään syvänä säilyneen viillon syntymistä niin urheiluelämässä kuin varkautelaisessa yhteisössä ylipäätäänkin. Veikko Tarvaisen luonnehdinta omasta lapsuudestaan kuvaa hyvin levottomuuksien jälkeistä ilmapiiriä: "...Kasvoin ja kävin kouluni ympäristössä, jossa lähes jokaisesta kodista oli kaatunut tai teloitettu joku lähisukulainen" ... ei sieltä koulusta tule kuin porvareita. Ja niitä ei meidän perheessä tarvita, hän (isä) sanoi."

Tarmon toiminta loppui kansalaissodan alettua tammikuussa 1918. Sodan aikana ja päätyttyä seuran omaisuus joko tuhoutui tai takavarikoitiin. Myös koko työväenliikkeen toiminnan keskus, Työväentalo, otettiin takavarikkoon ja kaikki toiminta siellä lopetettiin keväällä 1918. Asiakirjojen perusteella Tarmon toiminta oli täysin lamassa aina vuoden 1919 alkuun saakka, sillä yhtään kokouspöytäkirjaa ei ole säilynyt.

Kansalaissodan yhteydessä surmansa saaneiden tarmolaisten määrää on mahdoton tarkasti selvittää. Joka tapauksessa ainakin seuran perustajajäsen Kalle Lind teloitettiin pian Varkauden valtauksen jälkeen. Hänen kohdallaan säilyneissä viattomuustodistusluetteloissa todetaan tylysti: "ammutaan". Useat muutkin Tarmon alkuaikojen aktiivit kokivat saman kohtalon ja lisäksi monet joutuivat vankileireille menehtyen puutteellisissa olosuhteissa.

Ensimmäinen yritys toiminnan elvyttämiseksi tehtiin kuitenkin jo syksyllä 1918. Tuolloin näet pidettiin Tarmon yleinen kokous, jossa keskusteltiin urheiluliikkeen tulevaisuudesta. Kokous oli tosin loppua heti alkuunsa, sillä poliisi vaati tilaisuuden hajoittamista, koska mukana oli ehdonalaisessa vapaudessa olleita henkilöitä. Nimismies antoi kuitenkin puhelimitse luvan kokouksen jatkamiseen sillä ehdolla, ettei ehdonalaisessa vapaudessa olleita valita mihinkään luottamustoimiin. Ilmeisesti kokouksessa ei tehtykään henkilövalintoja tai ylipäätään päätöksiä toiminnan aloittamisesta - ainakaan sellaisista ei ole säilynyt tietoja. Oletusta tukee myös se, että koko varkautelaisen työväen liikkeen toiminta elpyi kansalaissodan jälkeen vasta vuoden 1919 alussa eli samaan aikaan kuin kirjallisia tietoja Tarmon kokouksistakin jälleen löytyy.

3.4. Juopa kapenee hitaasti

Kansalaissodan aikaiset tapahtumat sävyttivät varkautelaista elämänmenoa pitkälle 1920-30-luvuille saakka. Eri yhteiskuntaryhmien välistä jännitystä ruokkivat monet tekijät. Suojeluskunnan asema vahvistui sodan jälkeen ja järjestössä kyti epäluulo uudelleen viriämässä ollutta työväen toimintaa kohtaan. Poliittista työväenliikkettä puolestaan jäytivät suuntariidat sosiaalidemokraattien sekä kommunistien välillä; niihin kytkeytyi myös vasemmiston sisäinen taistelu ammattiyhdistysliikkeen johdosta. Lisäksi useat yksittäiset tapaukset kiristivät ilmapiiriä pitkin 1920.lukua. Näistä mainittakoon esimerkiksi ammuttujen punakaartilaisten muistomerkin upottaminen järveen 1922 sekä saman vuoden katkera lakkotaistelu Varkauden tehtailla, jossa työnantaja lopulta peri voiton.

Jännitys ja katkeruus alkoivat lientyä vasta 1920-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Tärkeimpänä syynä tähän oli Varkauden kauppalan perustaminen 1929, joka toi kansalaissodassa rintaman eri puolilla olleiden tahojen edustajat samoihin päätöksentekoelimiin. Etenkin työväestön kohdalla pääsy mukaan kunnallishallintoon vähensi radikalismia, olletikin, kun kommunistisjärjestöjen toiminta painettiin 1930-luvun alkuun tultaessa kokonaan maan alle. Lisäksi työväestöllä oli uuden kauppalan päätöksenteossa vahva asema, sillä vuoden 1928 ensimmäisissä kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 29 valtuustopaikasta 19 ja kommunistit kuusi. Vasemmiston valta-asema säilyi kauppalassa vahvana koko 1930-luvun, sillä se sai kunnallisvaaleissa noin kaksikolmasosaa äänistä. Jännitteitä vähensi myös sukupolvien vaihtuminen: entistä harvempi poliittisten ryhmien johtopaikoille tulleista oli itse ollut mukana vuoden 1918 tapahtumissa. Silti tuon vuoden tapahtumat ovat säilyneet ihmisten mielissä aina nykypäiviin saakka.

Talouslama 1920-30-lukujen vaihteessa koetteli Varkautta poikkeuksellisen ankarasti lähinnä paikallisten erityistekijöiden takia. Kauppalaan oli näet tullut runsaasti työvoimaa muualta, ja kun esim. Lehtoniemi Oy joutui lopettamaan toimintansa 1929, työttömyystilanne alkoi nopeasti pahentua. Työllisyys säilyi heikkona varsin pitkälle, aina 1930-luvun puolivälin tienoille saakka, jonka jälkeen yleinen taloudellinen nousukausi paransi taloudellisia ja sosiaalisia elinehtoja myös Varkaudessa. Vuosikymmenen loppupuoli olikin taloudellisesti myönteisen kehityksen aikaa. Myös poliittinen ilmapiiri vakiintui lapuan liikkeen aiheuttaman pienehkön kuohunnan jälkeen ja esimerkiksi työväen järjestötoiminnalle 1930-luvun jälkipuolisko oli suotuista aikaa.

3.5. Toiminta käynnistyy uuden keskusliiton suojissa

"Seura sai potkut SVUL:sta"

Tarmon ja samalla koko varkautelaisen työväenliikkeen toimintaa yritettiin elvytellä jo syksyllä 1918, mutta yritys ei vielä tuolloin onnistunut. Seuraavan vuoden alussa toiminta kuitenkin saatiin uudelleen käyntiin; Työväenyhdistys piti heti vuoden alussa ensimmäisen kokouksensa ja myös Tarmon johtokunta kokoontui 14. tammikuuta ensi kertaa sitten kansalaissodan syttymisen. Läsnä kokouksessa olivat A.Ropponen (puheenjohtaja), U.Turunen, L.Turunen, H.Wänskä, H.Koponen ja A.Kuhlman (sihteeri).

Ensimmäisen kokouksen kiireellisin asia oli yhdistyksen toiminnan saaminen uudelleen liikkeelle. Johtokunta nosti vuosikokousta varten esille ajatuksen, että Tarmo "eroaisi sos. Dem. nuoriso-osastosta ja liittyisi (Työväenyhdistyksen) alaosastoksi tai toimisi itsenäisenä osastona". Käynnistysongelmia oli toiminnassa muutoinkin, sillä seuran omaisuudesta osa oli kansalaissodan aikana hävinnyt ja osa oli joutunut takavarikoidun omaisuuden saaminen takaisin oli yksi toiminnan käynnistämisen edellytyksistä ja niinpä asiaa hoitamaan nimettiin erityinen toimikunta.

Tarmon ensimmäinen vuosikokous kansalaissodan jälkeen pidettiin 19. tammikuuta 1919 Joutenlahdella Vasaraisen talossa. Kokouksessa seuran puheenjohtajaksi valittiin Armas Ropponen ja sihteeriksi Antero Lindh. Johtokunnan muiksi jäseniksi valittiin Helmi Wänskä, Lyydia (Lyyli) Turunen, Veikko Hiltunen, Lauri Pakarinen, Ester Blumerus, Väinö Turunen, Santeri Jurvainen, Onni Reinikainen ja Siiri Kapanen. Näin saatiin runsaan vuoden katkoksen jälkeen valittua uudet toimihenkilöt ja Tarmon toiminta saattoi myös tältä osin käynnistyä uudelleen.

Kokouksessa oli esillä johtokunnan tekemä ehdotus nuorisoosastosta eroamiseksi. Ehdotus hyväksyttiin periaatteessa ja Armas Ropponen sekä Lyyli Turunen saivat tehtäväkseen esitellä asian nuoriso-osaston kokouksessa. Maaliskuun lopulla asia ratkaisiin lopullisesti yleisessä kokouksessa: ero nuoriso-osastosta lyötiin lukkoon ja samalla päätettiin toimia itsenäisenä liittymättä enää minkään yhdistyksen alaosastoksi. Näin Tarmo itsenäistyi nimenomaan urheiluseuraksi ja järjestöllinen, mutta ei toki toiminnallinen, napanuora Varkauden Työväenyhdistykseen katkesi. Samalla tuli uudelleen ajankohtaiseksi keskusjärjestökysymys.

Tarmohan liittyi pian perustamisensa jälkeen SVUL:n Pohjois-Savon piiriin. Kansalaissodan jälkeen myös urheiluliikkeen "puhdistaminen kapinallisista aineksista" tuli ajankohtaiseksi. Marraskuussa 1918 SVUL päätti pitkän jahkailun jälkeen erottaa jäsenyydestään seurat, jotka osastoina tai komppanioina olivat osallistuneet kapinaan sekä seurat, joiden jäsenistä vähintään puolet oli tuomittu osallisuudesta kapinaan. Myös ne yksittäiset urheilijat, jotka oli tuomittu kansalaissodan seurauksena menettämään kansalaisluottamuksensa, erotettiin liitosta. Erotettujen seurojen joukossa oli myös Varkauden Tarmo, vaikka tarkkaa tietoa sotaan osallistuneiden seuran jäsenten määrästä ei ollutkaan. Joka tapauksessa erottamisen taustaksi pitää muistaa Varkauden "punaisuus" sekä toisaalta sodan poikkeukselliset tapahtumat paikkakunnalla. Yhtä kaikki: "...seura sai potkut SVUL:sta".

"Viime vuoden alku oli seuralle kuin uudestisyntymisen aikaa"

Työväen järjestötoiminnan yleisen elpymisen osana loppuvuodesta 1918 nostivat erityisesti helsinkiläiset vahvat työväenseurat Jyry ja Visa jälleen esille ajatuksen oman liiton perustamisesta. Joulukuussa 1918 julkaistiin Suomen Sosiaalidemokraatissa vetoomuksia oman liiton perustamisesta ja pian tämän jälkeen Helsingissä perustettiin Eino Pekkalan johtama "Työväen Urheiluliittoa valmisteleva toimikunta". Liittohanke eteni nopeasti maan eri puolilla. Pohjois-Savossa Kuopion Riento, Varkauden Tarmo, Iisalmen Vesa ja Kajaanin Kisa pitivät jo 12.1.1919 kokouksen, jossa valittiin väliaikainen piirihallinto sekä edustajat uuden työläisten urheiluliiton perustavaan kokoukseen.

Kokous pidettiin siis ennen kuin Tarmon toiminta oli virallisesti käynnistynyt. Seuran Johtokunnan vuosikokoukselle tekemä esitys itsenäistymisestä tähtäsi ilman muuta jäsenyyteen uudessa liitossa, vaikka virallista päätösta TUL:n perustamisesta ei vielä oltukaan tehty. Liittohankkeista oltiin toki Varkaudessakin hyvin tietoisia, mitä osoittaa nopeus, jolla ero nuoriso-osastosta tammikuussa 1918 pistettiin vireille.

TUL:n perustava kokous pidettiin Helsingissä Koiton talolla 26. tammikuuta 1919. Läsnä oli kaikkiaan 56 seuran valtuuttamat edustajat. Näiden perustajaseurojen joukkoon kuului myös Varkauden Tarmo. Seuraa edusti kokouksessa muodollisesti R. Kekäläinen, joka ei kuitenkaan ollut itse tarmolainen, vaan toinenPohjois-Savon ja Kainuun piirin perustamiskokoukseen valitsemista edustajista. Tarmon jäsenmääräksi ilmoitettiin TUL:n perustavan kokouksen pöytäkirjassa 100, mikä vastasi vuoden 1917 lopun tilannetta. Uuden liiton puheenjohtajaksi valittiin Eino Pekkala. Saman päivänä pidetyssä kokouksessa päätettiin myös perustaa Työväen Urheilulehti liiton viralliseksi äänenkannattajaksi.

Niin uuden keskusliiton kuin Varkauden Tarmonkin toiminta käynnistyi vuoden 1919 alkupuolella vilkkaasti. TUL:oon perustettiin kyseisen vuoden aikana kaikkiaan 17 piiriä; Pohjois-Savon ja Kainuun piiriin liittyi kaikkiaan kahdeksan uutta seuraa, joten uuden vuosikymmenen alkaessa piirissä oli kaikkiaan 12 jäsenseuraa.

Tarmo aloitteli toimintaansa talvilajien merkeissä, sillä maaliskuussa 1919 seura järjesti jo ammattikuntien väliset hiihtokilpailut. Näin jatkettiin jo ennen kansalaissotaa alkanutta perinnettä; varsinaisen kansallisen kilpailutoiminnan käynnisttämiseen ei sen sijaan vielä päästy. Sisäurheilun aloittamiseen puolestaan ei ollut vielä mahdollisuuksia, sillä perinteinen harjoituspaikka, työväentalo, oli edelleen suljettu. Tarmon johtokunta tosin anoi voimistelun harjoitustiloja tehtaan salista, mutta merkintää myönteisestä päätöksestä ei asiakirjoista löydy.

Työväentalon vapautuminen takavarikosta kesäkuussa 1919 oli piristysruiske koko varkautelaiselle työväenliikkeelle: esimerkiksi näyttämötoiminta käynnistyi lähes välittömästi ja myös voimistelu- ja painiharjoitukset käynnistyvät syksyn tultua. Kesäkuussa järjestivät varkautelaisseurat Tarmo ja Elo yhdessä urheilukilpailut ja iltamat, joten kansalaissodan aikainen kahtiajako ei enää näkynyt kovin vahvana. Lisäksi seurat virittivät uudelleen jo ennen levottomuuksia perustetun urheilukenttätoimikunnan. Yhteistoiminta olikin pienellä paikkakunnalla välttämätöntä, sillä kummallakaan seuralla ei yksinään ollut kovin suuria voimavaroja käytettävissään. Toisaalta palloilun harrastajat erosivat Elosta Kesällä 1919 ja perustivat omaksi erikoisseurakseen Varkauden Suojeluskunnan Palloilijat. Elon toiminta oli näin uuden vuosikymmenen alussa hiljaista.

Tarmo järjesti keväällä ja kesällä 1919 myös omia urheilukilpailujaan työväentalon pihalla. Ensimmäiset kesälajien kilpailut olivat jäsentenväliset maastojuoksut toukokuun lopulla. Metallityöväen ammattiosaston "kansanjuhlien" yhteydessä käydyssä miesten 5-ottelussa lajit puolestaan olivat 100 metrin juoksu, kuula, pituus, seiväs ja keihäs. Naisten 3-ottelun lajit olivat 100 metriä, pituushyppy sekä rajapallopeli. Lisäksi järjestettiin vielä osastojen välinen neljäosuuksinen 1 600 metrin viestinjuoksu. Lajivalikoima kilpailuissa oli siis osapuilleen samanlainen kuin kansalaisotaa edeltäneinä vuosinakin; ainostaan rajapallo tuli uutena mukaan ja kertoi laajalle levinniden kansanomaisten pallopelien suosiosta myös Varkauden seudulla. Elokuulla järjestettiin vielä erityinen "urheilujuhla", jossa lajivalikoima oli pitkälti samanlainen. Tällä Tarmon ja sos.dem.nuoriso-osaston yhdessä järjestämällä tilaisuudella hankitiin seuralle tuiki tärkeitä tuloja yli 1 700 markkaa. Kesäkauden ohjelmassa olivat myös jäsentenväliset moniottelukisat.

Varsinaisen urheilutoiminnan ohella järjestettiin vanhaan tapaan ja yhtenäiskulttuurin perinteeseen liittyen runsaasti myös muuta toimintaa. Retkeilyn käynnistyessä kesän alussa "päätettiin laskea paatti vesille". Veneen kanssa seuralla tosin oli ongelmia, sillä Tarmon ja nuoriso-osaston toimiessa vielä yhdessä ennen kansalaissotaa oli järjestetty yhteisiä veneretkiä, joiden kustannuksista samoin kuin veneen kunnostuksesta oli nyt epäselvyyttä. Venettä oli myös käytetty "kapinan aikana omiin tarkoituksiin", mistä riitti seuran johtokunnalle selvittämistä vielä kesällä 1919. Joka tapauksessa Tarmon toiminta sisälsi kansalaissodan jälkeen elpyessään hyvin paljon samoja elementtejä kuin aikaisemminkin; elettiin vielä vahvasti yhtenäisen työväenkulttuurin aikaa.

Kaikkiaan Tarmon toimintaa vuoden 1919 aikana voidaan pitää vaikeisiin oloihin nähden varsin vilkkaana: "...vuoden alkupuoli oli seurallamme kuin uudestisyntymisen aikaa". Tämän puolesta todistaa ensinnäkin se, että erilaisia kilpailu- ja juhlatilaisuuksia järjestettiin vuoden kuluessa yhteensä kahdeksan. Toisaalta kokouksiakin pidettiin ahkerasti: johtokunta kokoontui vuoden aikana peräti 32 kertaa ja yleiaiä kokouksia oli seitsemän.

Myös Tarmon jäsenmäärä kääntyi vuonna 1919 selvään nousuun, sillä jäseniä löytyi kaikkian 197, kun luku ennen kansalaissodan syttymistä jäi alle sadan.

Selvin osoitus kriisiaikojen väistymisestä ja vapaa-ajantoiminnan elpymisestä oli kuitenkin Lehtoniemen alaosaston perustaminen. Sen tarpeellisuudesta oli keskusteltu aikaisemminkin, sillä Lehtoniemi muodosti oman selvästi erottuvan yhteisönsä, jossa harrastustoiminnan keskukseksi oli muodostunut vuonna 1906 rakennettu työväentalo. Lisäksi matka Varkauden taajamaan oli ajoittain hankalaa, joten ei ihme, että ajatus oman alaosaston perustamisesta putkahti esiin tuon tuosta.

Alaosastojen perustamisesta keskusteltiin Tarmon johtokunnassa lokakuussa 1919. Tällöin todettiin, että "alaosastojen perustaminen on tervetullut Tarmolle". Seurajohto ei siis halunnut asettaa esteitä toiminnan alueelliselle laajenemiselle. Niinpä Lehtoniemen alaosaston toiminta käynistyi vielä vuoden lopulla Santeri Jurvaisen johdolla. Hän toimi samalla Lehtoniemen työväentalossa aloitettujen voimisteluharjoitusten johtajana. Muut alaosaston toimihenkilöt olivat H.Wyberg, O.Hentunen, T.Laitinen ja T.Markkonen. Alaosaston perustaminen oli epäilemättä piristysruiske koko seuran toiminnalle, mutta samalla se kertoo sekä koko työväenkulttuurin voimakkaasta noususta kansalaissodan vaikeiden aikojen jälkeen että pienimuotoisten, vahvoihin sosiaalisiin sidonnaisuuksiin perustuneiden työläisyhteisöjen asemasta. Lehtoniemen yhdistys- ja harrastustoiminnallahan oli itse asiassa vahvat, 1800-luvun lopulle, ulottuneet juurensa, joten tässä suhteessa Tarmon alaosaston perustaminen voidaan nähdä myös osana eräänlaista "lehtoniemeläistä" pienyhteisön identiteettiä.

Pitkälti samankaltaiselta pohjalta syntyi myös Tarmon toinen alaosasto Puurtilan Pyrkivä vuonna 1922. Puurtilan urheiluharrastajat perustivat kansalaissodan jälkeen oman seuran Puurtilan Pyrkivän, jonka edustaja oli läsnä Tarmon Johtokunnan kokouksessa elokuussa 1922. Tuolloin Pyrkivän edustaja "mielipiteenään toi esille, että ottaisimme heidät haaraosastoksi seuraamme". Jo muutaman päivän kuluttua pidettiin Puurtilassa seurojen yhteinen kokous ja 22. Elokuuta Tarmon yleinen kokous otti Puurtilan Pyrkivän seuran haaraosastoksi. Näin Tarmon toiminta laajeni alueellisesti, sillä Puurtilassa käynnistyi välittömästi yleisurheilu emäseuran hankkimilla välineillä ja talveksi Puurtilaan lähetettiin erityinen sisäharjoitusten ohjaaja.

3.6. Nousun ja laskun vusikymmenet

Seuratoiminnan arkea: toimihenkilöt, jaostot ja jäsenistö

Tarkasteltaessa Varkauden Tarmon toimihenkilöitä maailmansotien välisenä aikana, joukosta erottautuu muutama pitkään ja näkyvästi mukana ollut nimi. Koko kyseisen aikakauden merkittävin toimihenkilö oli Akseli Kuhlman, joka oli seuran sihteerinä jo ennen kansalaissotaa ja pysyi mukana pitkään vielä uuden aikakauden alkaessakin. Kuhlman toimi Tarmon puheenjohtajana vuonna 1922, sihteerinä kahteen otteeseen yhteensä viisi vuotta ja seuran johtokunnan jäsenenä muutamaa vuotta lukuun ottamatta lähes koko sotienvälisen ajan. Kokonaisuutena Akseli Kuhlman ehti tehdä kunnioitettavan pitkän päivätyön varkautelaisessa työläisurheilussa.

Toinen erityisesti 1920-luvun voimahahmo oli Armas Ropponen. Hän toimi seuran puheenjohtajana heti kriisivuosien jälkeen ja uudelleen 1920-luvun puolivälissä ja seuraavan kymmenluvun alussa. Myös Armas Laitinen oli mukana Tarmon johtokunnassa pitkin 1920- ja 1930-lukua. Armas Ropposen jälkeen seuran peräsimessä oli ensin vuoden Adam Immonen (1923) ja sitten Väinö Leskinen (1925, 1927-28). Vuosi 1928 oli Tarmon historiassa perin poikkeuksellinen, sillä seuralla ehti vuoden aikana olla peräti kolme puheenjohtajaa. Vuosikokouksessa tehtävään valittu Leskinen kuoli äkillisesti kevällä ja seuraajaksi valittu Otto Immonen puolestaan erosi tehtävästään syksyllä. Näin puheenjohtajaksi tuli Emil Kosunen, joka heilutteli nuijaa seuraavat kaksi ja puoli vuotta. Kosusen jälkeen Armas Ropponen vieraili puheenjohtajana vuoden ennen kuin sotienvälisen ajan pitkäaikaisen seurajohtaja Lauri Suvikas tuli peräsimeen (1932). Suvikas hoiti puheenjohtajuutta vuoteen 1938 saakka, jonka jälkeen vuorossa oli Einar Friman. Sotavuosien läpi seuraa veti Matti Hiltunen.

Muut vahvat nimet Tarmon johtoelimissä 1930-luvulla olivat O.Voutilainen, E.Heiskanen, O.Lehtonen ja T.Suomalainen. Kaikki he olivat pitkään johtokunnan jäseniä ja Toivo Suomalainen hoiti myös seuran sihteerin tehtäviä yhteensä viisi vuotta. Naiset toivat vahvan panoksensa seuratoimintaan jo alkuvuosina ja he olivat jatkuvasti mukana myös johtotehtävissä. Tunnetuimmat 1920-30-lukujen naisaktiivrista olivat Iines Harviainen ja Irja Sainio.

Henkilövalinnat sujuivat Tarmon vuosikokouksissa yleensä ilman suuria riitoja. Työväen urheiluliikkeen sisäiset riidat kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä toivat kuitenkin oman värinsä Tarmonkin toimintaan. Perinteisesti toimihenkilöiden valinta kävi niin, että johtokunta asetti ehdolle muutamia henkilöitä kuhunkin luottamustoimeen ja vuosikokous sitten valitsi ehdokkaista yksimielisesti yhden tehtävään.

Vuoden 1929 tammikuussa pidetty yleiskokous kuitenkin teki poikkeuksen tästä käytännöstä. Paikalla oli ennätysmäärä seuran jäseniä, peräti 119, mikä jo osaltaan kertoo jännitteiden olemassaolosta. Seuran koko jäsenmääräkin oli edellisen vuoden lopussa vain 250 eli lähes joka toinen tarmolainen oli mukana kokouksessa. Ensimmäisen kerran seuran historiassa kaikista toimihenkilöistä jouduttiin äänestämään. Puheenjohtajavaalissa Emil Kosunen kukisti vastaehdokkaansa äänin 69-43 ja lähes samoin numeroin (64-47) valittiin Adam Immonen seuran sihteeriksi. Samankaltaiset äänijakaumat kertovat poliittisten ryhmien voimasuhteista. Sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa Tarmossa, eivätkä riidat lopulta näkyneet henkilösuhteissa kovin pitkään, sillä jo seuraavana vuonna toimihenkilöiden valinnat tehtiin vanhaan tapaan yksimielisesti.

Tarmo uudisti seuratoimintansa rakenteen pian kansalaissodan jälkeen. Loppuvuodesta 1919 seuralle hyväksyttiin uudet ja ajanmukaiset säännöt ja vuoden 1921 lopussa "valittiin viisi eri jaostoa sekä niille toimihenkilöt". Näin luovuttiin vanhasta perinteestä, jonka mukaan lähes kaikki toiminta päätettiin ja organisoitiin joko yleisissä kokouksissa tai johtokunnan kokouksissa. Painavin syy uudistukseen oli ilman muuta toiminnan merkittävä laajentuminen uuden vuosikymmenen alussa. Toisaalta johtokunnan ja yleisissä kokouksissa jouduttiin usein käsittelemään mitättömän pieniä rutiiniasioita, jotka paremmin sopivat jaostojen hoidettaviksi. Esimerkiksi vuonna 1921 Tarmon johtokunta kokoontui peräti 41 kertaa, mutta suuri osa esillä olleista asioista oli pelkkää rutiinia: välineiden hankintaa, kilpailuohjelmista päättämistä tms.

Ensimmäiset vuonna 1921 valitut jaostot olivat: palloilu, talvija yleisurheilu, paini, voimistelu ja naisjaosto. Kuhunkin jaostoon valittiin kolmesta viiteen edustajaa, joista yksi toimi vastuullisena kokoonkutsujana. Palloilujaoston kokoonkutsuja oli Adam Immonen, talvi- ja yleisurheilujaoston vastaava Uuno Turunen, painijaoston Otto Reinikainen, voimistelupuolen Akseli Kuhlman ja naisjaoston Lempi Kosunen. Perustetut jaostot kertovat Tarmon Tuonaikaisen toiminnan painopisteistä, ja tilanne säilyi itse asiassa melko muuttumattomana 1930-luvulle saakka. Jaostot laativat itse toimintalinjansa, kilpailunsa ja osittain varainhankintasakin, mutta johtokunta tapasi edelleen "siunata" jaoston anomukset esimerkiksi iltamien tai kilpailujen järjestämisestä. Narut pysyivät siis edelleen vahvasti johtokunnan käsissä, mikä aiheutti jaostoissa ajoittain tyytymättömyyttä.

Jaostojako uudistui 1930-luvun puolivälin jälkeen aikana, jolloin seuran toiminta kaikkiaankin oli vilkasta. Vielä 1934 ainoa muutos runsaan vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen oli hiihdon ja yleisurheilun erottaminen omiksi jaostoikseen. Seuraavana vuonna kuitenkin naisjaosto muutettiin naistoimikunnaksi, vaikkakaan muutos ei käytännössä tainnut olla kovin suuri. Lisäksi 1935 perustettiin seuran yhteyteen nuorten jaosto sekä uudelle ja vahvan jalansijan saaneelle nyrkkeilylle oma jaosto. Viimeksimainitun puheenjohtajana toimi lajin varkautelainen pioneeri ja Tarmossa pitkään mukana ollut Toivo Suomalainen. Myös ensimmäisestä nuorisojaostosta löytyy ainakin yksi tunnettu nimi, Veikko Tarvainen. 1930-luvun lopulla jaostojakoa uudistettiin vielä hajoittamalla palloiluksikkö jalka-, jää- ja pesäpallojaostoiksi sekä perustamalla uintijaosto.

Koko varkautelaisen urheiluelämän neljäs uudelleenjärjestely tapahtui 1930-luvun lopulla työväen urheilutoiminnan sektorilla. Aikaisemminhan Varkauden Suojelukunnan Palloilijat erosi emäseura Elosta 1919 ja toimi itsenäisenä vuosikymmenen ajan. 1929 Elo ja Palloilijat kuitenkin päättivät jälleen yhdistää toimintansa uuden seuran, Warkauden Urheilijain, lipun alle. Yhdistymisen taustalla oli osittain se, ettei pienellä paikkakunnalla riittänyt kilpailijoita ja toimihenkilöitä kahteen eriliseen seuraan; voimat oli näin ollen parasta yhdistää.

Palloilulajien suosion nopea kasvu 1930-luvulla kuitenkin käänsi kehityksen toiseen suuntaan. Vuosikymmenen puolivälissä palloilulajien harrastajat erosivat WU:sta ja perustivat uuden erikoisseuran, Warkauden Pallo-35:n. Palloilujen suosion ohella perustamisen toinen vahva taustatekijä oli A.Ahlströmin voimakas tuki. Yhtiön Varkauden tehtaat huolehtivat esimerkiksi kenttien hoidosta ja kunnossapidosta alkuaikoina lähes kokonaan. Lisäksi yhtiön liikuntaneuvojat huolehtivat muun työnsä ohella WP-35:n joukkueiden valmennuksesta. Eikä tässä vielä kylliksi: suuri osa pelaajista ja seuran muusta henkilöstöstä sai toimeentulonsa yhtiön tehtailta.

Työväen puolen palloilukentälläkin kehitys kulki myös kohti eriytymistä: Tarmossa oli jo 1930-luvun puolivälin jälkeen kolme palloilujaostoa. Vuoden 1939 keväällä jääpallokauden päätyttyä oman erikoisseuran perustaminen lopulta toteutui. Tarmon toimintakertomuksen mukaan..."Kevään tullessa virisi seuran palloilua harrastavissa oman erikoisseuran perustaminen, mikä toteutuikin seuramme myötävaikutuksella toukokuun 22. päivänä pidetyssä kokouksessa, vaikka seuran virallinen toiminta alkoi vasta kesäkuun alusta. Seuran viralliseksi nimeksi hyväksyttiin Varkauden Työväen Palloilijat". Tämän näkemyksen mukaan ero siis tapahtui ristiriidattomasti, ikään kuin väistämättömän kehityksen seurauksena.

Veikko Tarvaisen muistelon mukaan oman palloiluseuran synnyn taustalla oli jääpalloinnostuksen heikkeneminen Tarmossa WP-35:n perustamisen jälkeen sekä toisaalta muiden lajien harrastuksen kasvu. Niinpä jääpallo vuosikymmenen lopulla tavallaan eli muiden lajien kustannuksella. Lopulta "jääpalloilijat saivat kehoituksen ottaa kamppeensa, mailansa ja pallonsa ja lähteä seurasta". Näyttää siis siltä, ettei Varkauden Työväen Palloilijain perustaminen käynyt aivan niin sävyisästi kuin asiakirjat antavat ymmärtää. Yhtä kaikki: "tähän sitten seuramme palloilujaoston toiminta loppuikin uuden seuran alettua hoitaa sen tehtäviä".

Tarmon jäsenmäärä vaihteli maailmansotien välisenä aikana melkoisesti kuten seuraavan sivun taulukosta hyvin ilmenee.

Kansalaissodan jälkeisen innostuksen jälkeen jäsenmäärä laski selvästi lähteäkseen sitten uuteen nousuun 1920-luvun lopulla. Korkeimmillaan jäsenmäärä oli seuraavan vuosikymmenen puolivälin tienoilla, jolloin kirjoilla olevia oli yli 300. Tästä huipusta määrä jonkin verran laski talvisodan aatoksi. On tosin huomattava, että ajoittain jäsenluettelot ja toimintakertomusten tiedot ovat epätäydellisiä. Täysin kattavaa kuvaa jäsenmäärän muutoksista ei siis pysty piirtämään, mutta kehityksen yleislinjat edellä olevista luvuista kyllä näkyvät. Tarkkoja vertailuja Varkauden muiden urheiluseurojen jäsenmäärään ei siihenkään voi tehdä, mutta hajatiedot osoittavat Tarmon jäsenluvun olleen 1930 suurempi kuin esimerkiksi Varkauden Urheilijoiden (208-163).

Varkauden Tarmon jäsenmäärä 1917-1939

1917 99

1918 ei tietoa

1919 266

1920 ei tietoa

1921 148 (jäsenluettelo epätäydellinen)

1922 71

1923 95

1924 ei tietoa

1925 119

1926 125

1927 155

1928 250

1929 292

1930 208

1931 ei tietoa

1932 169

1933 ei tietoa

1934 324

1935 300

1936 320

1937 292

1938 315

1939 214 (tieto vuoden lopulta)

(lähde: Tarmon jäsenluettelot 1915-29 ja toiminta kertomukset 1919-39)

Keitä jäsenet sitten olivat? Tarmo oli perustamisestaan lähtien nimenomaan työväen urheiluseura, mikä käy selvästi ilmi myös jäsenistön ammattirakenteesta. Esimerkkivuodeksi on valittu 1928, jolloin jäsenluettelo antaa täydellisimmät tiedot seuran jäsenten ammatillisesta jakaumasta maailmansotien välisenä aikana.

Varkauden Tarmon jäsenistön ammatillinen rakenne v. 1928

% lkm

työmies, viilari
tms. työntekijä 74% 185 kpl

käsityöläiset ja
alemmat toimihenkilöt 9% 22 kpl

esimiesasemassa olevat
henkilöt 3% 8 kpl

ilman varsinaista ammat-
tia olevat ("rouva" tms.) 9% 23 kpl

ammatti tuntematon 5% 12 kpl

yhteensä 100% 250 kpl

(lähde: Tarmon jäsenluettelot 1915-29)

Työntekijöiden panos Tarmon jäsenistössä oli erittäin vahva. Jäsenluettelon tiedot eivät tosin ole kovin tarkkoja, sillä esimerkiksi tehdas- ja maataloustyöläisiä ei ole erotettu toisistaan. Vertailua koko alueen väestön sosiaaliseen rakenteeseen vaikeuttaa vielä Soikkasen Varkauden historiassa käyttämä erilainen luokittelu. Silti Tarmon jäsenistä oli työläisiä todennäköisesti suurempi osuus kuin koko alueen väestöstä: esimerkiksi vuonna 1930 työväen osuus Varkauden seudun koko väestöstä oli noin 55%. Tarmon luonnehtiminen painokkaasti työväestön voimistelu- ja urheiluseuraksi on ainakin jäsenistön ammattijakauman perusteella täysin oikeutettua.

Kaksi nousukautta

Tarmon historiassa voi 1920- ja 1930-lukujen aikana erottaa kaksi selvää nousukautta, jolloin toiminta vilkastui ja monipuolistui. Välillä taas kohdattiin melkoisia vaikeuksia ja toiminta hiipui joillakin lohkoilla lähes olemattomiin. Joka tapauksessa ensimmäiset toimintavuodet 1910-20-lukujen vaihteen tienoilla olivat vireätä aikaa: työväen koko järjestötoiminta kukoisti ja Tarmon jäsenmääräkin nousi voimakkaasti. Innostusta kuvaa hyvin seuran sihteeri Akseli Kuhlmanin toimintakertomukseen kirjaama toteamus "Seuran jäsenten kannatukseen on johtokunta koittanut panna käytäntöön kaikki mahdolliset keinot, mitä on ollut milloinkin käytettävissä". Näitä keinoja olivat esimerkiksi tarmolaisten lähettäminen liiton johtaja- ja opastuskursseille sekä "potkupalloneuvojan" hankkimen seuraan yhdeksi viikoksi. Lisäksi "seuramme on pystynyt lähettämään edustajia sellaisiinkin kilpailuihin kuin esim. ´kansalliset kilpailut´ ovat". Myös edellä esille tulleet jaostojen perustaminen sekä Puurtilan Ponnen ottaminen seuran haaraosastoksi kertovat omaa kieltään vilkaasta toiminnasta.

Alkuinnostus hiipui vähitellen ja vuonna 1923 tilanne oli huolestuttava: "Kolme yleistä kokousta on kutsuttu koole, mutta jäsenten huolimattomuuden takia ne ovat jääneet pitämättä". Ensimmäinen seuran johtokunnan pöytäkirjakin on tuona vuonna vasta toukokuun lopulta, mikä myös osaltaan todistaa toiminnan lamaantumisesta. Myös toimintakertomusten muutoin yhtenäisessä sarjassa on aukko juuri vuosien 1924 ja 1928 välisenä aikana. Samoin jäsenmäärä laski tuolloin lähes romahdusmaisesti kuten edellä olevat numerot kertovat. Toki toiminta vilkastui vuosikymmenen puolivälin tienoilla vähitellen, mutta toinen nousukausi alkoi silti vasta lähellä 1930-luvun vaihdetta.

Mistä toiminnan lopulta varsin nopea lamaantuminen sitten johtui? Yhden mahdollisen selityksen tarjoaa seuran talouden merkittävä heikentyminen 1920-luvun alussa. Toiminnan käynnistäminen uudelleen kansalaissodan jälkeen vei runsaasti varoja, sillä esimerkiksi uusia välineitä oli hankittava levottomuuksien aikana hävinneiden tilalle. Toisaalta mitä vireämpää toiminta oli, sitä enemmän se vaati myös varoja. Niinpä esimerkiksi toiselle paikkakunnalle kilpailuihin lähteneille tavattiin maksaakorvaus menetetystä työajasta. Vastaavasti seuran tulot iltamista ja kilpailuista jäivät ilmeisesti suhteellisen pieniksi, vaikka tarkkoja laskelmia tuotoista onkin mahdotonta tehdä. Lisäksi on mahdollista, ettei 1922 toteutettu jakaantuminen jaostoihin toiminut alkuvaiheissa kovin hyvin. Joskus näet johtokunta joutui puuttumaan jaostojen toimintaan ja hoitamaan niille kuuluneita tehtäviä.

Joka tapauksessa talouskriisi kuristi merkittävästi seuran toimintaa. Jo vuonna 1921 päätettiin ylimääräisen jäsenmaksun keräämisestä ja myös Osuusliike Työnvoimalta pyydettiin seuralle "1 000 markan avustusta pyrkimysten eteenpäin viemistä varten paikkakunnalla". Sama pyyntö tehtiin muinakin vuosina ja avustusta Osuusliikkeeltä tulikin. Silti talous ei kohentunut riittävästi ja esimerkiksi kilpailumatkoja jouduttiin vähentämään. Moni Tarmolle kilpailukutsun lähettänyt seura saikin vastauksen, että matkakustannusten kalleuden takia ei tarmolaisia voida kisoihin lähettää. Toki joskus kävi toisinkin: toukokuussa 1924 päätettiin, "että A.Myyryläinen on edustajana Tampereen Weikkojen kilpailuissa liittokokousreissulla, jos hänellä on mahdollisesti kokoukselta aikaa". Kilpailutoiminnan lisäksi tiukka talous näkyi muuallakin: esimerkiksi Warkauden Työväen Yhdistykseltä ja Työväen Urheilulehti Oy:ltä jouduttiin pyytämään lykkäystä maksamattomiin laskuihin.

Tarmon toiminnan elpymisen taustalla 1920-luvun lopulla ja seuraavan kymmenluvun alussa oli ilman muuta taloudellisen tilanteen merkittävä kohentuminen. Jo vuoden 1929 toimintakertomuksen sävy on optimistinen:

"Seura on päässyt irti veloistaan, ...työ, jota seura on tehnyt paikkakunnan työväestön keskuudessa on ollut tuloksia tuottavaa. Jo yksistään se innostus yleisön keskuudessa seuramme järjestämiä kilpailuja ja juhlia kohtaan osoitaa sitä, että yleisö tahtoo ylläpitää ja tukea seuraamme".

Talouden kohentumisen keskeinen syy oli vuonna 1926 ensimmäistä kertaa avattu luistinrata. Aluksi ajoutenlahden ja myöhemmin Huruslahden jäälle aurattu kenttä houkutteli runsaasti nuorisoa luistelemaan iltaisin Työväenyhdistyksen torvisoittokunnan puhallusten tahtiin. Iltaluistelu oli maksullista ja varsin suosittua. Se korjasi merkittävästi Tarmon taloutta. Myös jääpalloottelut vetivät tuohon aikaan yleisöä seuraamaan Tarmon ja TUL:n parhaiden seurojen kamppailuja. "Porvarillisilla seuroilla" puolestaan oli oma luistinrata Päiviösaarella.

Toinen taloutta parantanut tekijä oli huvitoiminnan elpyminen. Uudenlaiset tanssi-iltamat näet valtasivat alaa 1930-luvun alussa Varkaudessakin. Tanssi-iltamien pitoa helpotti huomattavasti Päivärinteen huvipaikan valmistuminen 1930. Siellä saattoivat työväenjärjestöt pitää kesäkaudella omia iltamiaan, olihan se ensimmäinen katettu huvipaikka työväentalojen ulkopuolella. Näin huvitoiminnasta saadut tulot lisääntyivät, vaikka huvi- ja leimaverolainsäädännön tulkinnavaraisuus aiheuttikin ajoittain hankaluuksia tilaisuuksien järjestäjille.

Taloudellinen lamakausti tuntui Tarmonkin toiminnassa 1930-luvun alussa. Samaan ajankohtaan osui myös oikeistoradikalismin yleinen nousu, jonka seurauksena mm. kommunistien järjestötoiminta kiellettiin 1932 ja vasemmistöjärjestöjä ahdisteltiin muutenkin. Myös urheilusektori joutui painostuksen kohteeksi: TUL:n valtionapua leikattiin, järjestön tunnusten käyttökiellettiin ja lähes 160 työväenurheiluseuraa lakkautettiin tavalla tai toisella. Työväen urheiluliikettä heikensi lisäksi 1920-luvun jälkipuoliskolla riehunut vasemmiston sisäinen valtataistelu.

Kaikesta huolimatta ei Tarmon toiminta lamaantunut läheskään yhtä pahasti 1930-luvun alussa kuin tapahtui vuosikymmen aikaisemmin. Rahavaikeuksia oli toki edelleen, kuten esimerkiksi vuoden 1932 toimintakertomuksessa todetaan: "Talouudellinen aika on lyönyt myöskin leimansa seuramme toimintaan, sillä vaikka koittaisi yrittää mitä, niin taloudellinen tulos on heikko". Silti kertomuksen loppulause oli toiveikas: "Kuitenkin voimme olla ylpeitä siitä, että edes jotakin on koitettu tehdä työläisnuorisossa ruumiillisen kulttuurin kohottamiseksi". Taloudellisen laman helpottaessa ja vasemmiston ahdistelun hellittäessä myös Tarmon toiminta vilkastui entisestään. Niinpä vuosi 1934 oli jo "yksi parhaimpia seuramme historiassa" ja 1936 "seura on kohonnut liiton huomattavimpien seurojen joukkoon". Kaikkiaan siis 1930-luvun alun kriisivuosien yli päästiin kohtuullisen hyvin ja vuosikymmenen loppupuoli oli lähes kokonaisuudessaan vilkkaan toiminnan aikaa.

Paini - maailmansotien välisen ajan valtalaji

Painilla oli Tarmossa vahvat ja aivan seuran alkuvuosiin asti ulottuneet perinteet. Laji säilytti vahvan asemansa myös läpi 1920- ja 1930-lukujen, ja sen voidaankin sanoa olleen tuolloin seuran ykkösurheilumuoto, mitattiinpa asiaa sitten menestyksellä tai harrastuksen laajuudella. Tosin painitoiminta oli hetken aikaa alamaissa 1920-luvun alkupuolella ja uudelleen vuosikymmenenvaihteessa, mutta nämä jaksot jäivät kaikkiaan varsin lyhyiksi.

Työväenyhdistyksen talo oli edelleen painin harrastajien kokoontumispaikka. Välillä painimatto (tai sisään mahtunut osa siitä) levitettiin talon ylimpään kerrokseen; välillä taas matto olikellarissa. Ulkoiset olot olivat muutoinkin kovin vaatimattomat, sillä esimerkiksi pesuvesi piti vuoteen 1934 saakka noutaa erikseen keitiöstä. Painimattoa jouduttiin sitäkin korjaamaan ja uusimaan useaan otteeseen: "...koska seuramme painimatot ovat kovin huonot, että niistä ei korjaamallakaan tule kalua. Niin päätettiin yksimielisesti tilata uudet. Warkauden TY:ltä anotaan 10 000 markan laina kolmeksi vuodeksi". Rahallisesti kysymys oli siis varsin suuresta hankkeesta, johon seuran käyttövarat eivät riittäneet. Myös peseytymisestä muodostui työväentalossa oma perinteensä. Veikko Tarvainen muistelee 1920-luvun loppuvuosia seuraavasti: "...veden noutaminen oli meidän pikkupoikien hommaa mm. 1927-1928 vuosina, jolloin Varkaudessa oli rakennustöissä mm. Kalle Ponsen ja Vihtori Liljeqvist Helsingistä. Muistan pesseeni monta kertaa Kalle Ponsenin selän. Sain siitä Ponsenilta aina markan pesupalkkaa".

Painin kilpailutoiminta oli kaiken aikaa vilkasta. Tarmo tapasi itse järjestää kahdet kansalliset painikilpailut vuodessa, keväällä ja syksyllä. Osallistujia oli parhaimmillaan yli sata ja tavallisestikin useita kymmeniä. Kilpailut olivat kaksipäiväiset, lauantain ja sunnuntain. Lisäksi lauantai-iltana kilpailujen yhteydessä järjestettiin erilaista viihdeohjelmaa. Paini oli toki pääosassa, mutta lisäksi ohjelmaan kuului soittoa, puheita, huumoria ja tanssia. Eipä ihme, että painikilpailujen taloudellinen tulos oli yleensä hyvä, tuottoa tuli jopa tuhansia markkoja. Osallistujia Varkauteen tuli maan eri puolilta, joskus jopa pääkaupunkiseudulta saakka. Kansallisten kilpailujen lisäksi Tarmo järjesti jäsentenvälisiä paineja vilkkaimmillaan lähes joka kuukausi. Sekä kansallisten että jäsentenvälisten kisojen pito alkoi heti kansalaissodan jälkeen ja jatkui katkeamatta aina talvisotaan saakka.

Ensimmäiset kansainväliset painikilpailunsa Varkauden Tarmo järjesti marraskuussa 1932. Tosin "kansainvälinen" oli vielä vahva ilmaisu, sillä ainoa ulkomainen kilpailija oli Eestin Richard Olle. Myöhemmin 1930-luvulla järjestetyissä kilpailuissa osallistujia oli mm. Norjasta, mutta mitään suuria kansainvälisiä paineja ei Varkaudessa silti järjestetty. Tärkeämpää ehkä olikin seuran omien painijoiden nousu kohti kansallista huippua. 1920-luvun alkupuolella mukaan tulleista tunnetuimmat painijat olivat mm. Otto, Emppu, Kalle ja Einar Friman, Onni Reinikainen, Toivo Huttunen sekä Eino ja Onni Kosunen. Heitä paremmin menestyivät kuitenkin 1930-luvun suuret nimet Otto Vihavainen sekä Veikko ja Matti Tarvainen.

Otto Vihavainen voitti 1934 TUL:n liittopaineissa sarjansa ja pääsi kilpailumatkalle Norjaaan menestyen sielläkin. Myöhemmin hän kuitenkin siirtyi painitoiminnan uudelleen aloittaneen Warkauden Urheilijain riveihin, ja oli koko vuosikymmenen lopun WU:n paras painija. Tarvaisen veljekset Veikko ja Matti puolestaan kohosivat molemmat liiton edustuspainijoiksi. Monissa urheilulajeissa menestyneen Matti Tarvaisen ura katkesi jalan vaikeaan loukkaantumiseen TUL:n ja Suomen Painiliiton välisessä ottelussa 1939. Samana vuonna Veikko Tarvainen voitti ensimmäisen liiton mestaruuden ja ylsi seuraavana vuonna välirauhan aikaan ensimmäiseen maaotteluedustukseensa Ruotsissa. Tarvaisen painiura jatkui sotien jälkeenkin ja 1950-luvulla hän valmensi menestyksellisesti Tarmon painijoita.

Paini nousi Tarmossa kukoistukseensa 1930-luvun loppupuolella ja 1937 seura sai järjestettäväkseen liiton mestaruuskilpailut neljässä sarjassa. Palkintoja jäi myös Tarmon omaan kaappiin, sillä J.Linstedt otti pronssia ikämiesten sarjassa alle 75 kg. Kaikkiaankin Tarmo oli noina vuosina TUL:n menestyneimpiä painiseuroja: se voitti selvästi perinteiset seuraottelut Savonlinnan Jyryä ja Jyväskylän Veikkoja vastaan; liiton 20-vuotisjuhlapaineissa (1939) oli mukana peräti kuusi tarmolaista ja liiton pistetilastossa sijoitus oli kymmenes sekä vuonna 1937 että 1938.

Palloilulajien nousu ja hiipuminen

Jalka- ja pesäpalloa (oikeastaan pitkäpalloa) pelailtiin Varkaudessa silloin tällöin jo ennen kansalaissotaa. Palloiluharrastus jatkui Tarmossa heti 1920-luvun alussa, vaikkei toiminta tuolloin vielä kovin laajaa ollutkaan. Joka tapauksessa TUL:n neuvoja vieraili ohjaamassa sekä jalka- että pitkäpalloilijoita ainakin parina kesänä. Silti palloilu eli varsin kitualiaasti 1920-luvun jälkipuoliskolle saakka, jolloin luistinradan avaaminen nosti jääpallon vahvaan asemaan ja pisti vauhtia myös kesäisiin pallopeleihin.

Jääpallo löi itsensä läpi valtakunnallisesti 1920-luvun alussa ja pelin suosio levisi rannikoilta sisämäähan. Varkauden Suojeluskunnan Palloilijat pelasi ensimmäisen jääpallo-ottelunsa 1920 ja laji sai nopeasti uusia harrastajia. 1924 vihitty Kosulanniemen kenttä oli kesät talvet lähes kokonaan Sk:n Palloilijoiden, WU:n ja Palokunnan Urheilijain käytössä, eikä tarmolaisilla sinne juuri ollut asiaa. Niinpä Tarmon johtokunnassa keskusteltiin oman luistinradan avaamisesta; luistelun ja jääpallon nauttima suosio kun oli helposti nähtävissä. Ensimmäisen kerran luistelukenttä tehtiin talvella 1926-27 Joutenlahden jäälle, josta se myöhemmin siirtyi Huruslahdelle.

Vaikka kentän puhtaana pitäminen käsi- ja hevosvoimin oli rankkaa ja vaati talkootyötä, syttyi Tarmossakin nopeasti "erikoinen innostus jääpallon pelaamiseen". Jääalueen puhtaanapidossa tärkeä rooli oli Osuusliike Työnvoimalla, joka antoi tavan takaa esimerkiksi hevosia kentän kunnostukseen ja tuki Tarmon toimintaa myös rahallisesti. Varkaudesta nousi nopeasti TUL:n kärkipäähän yltänyt jääpallojoukkue, ja taloudellisesti luistinkentän otteluiden ja yleisöluistelun tulot olivat seuralle tärkeitä. Tarmo selviytyi useana vuonna liiton jääpallon pääsarjan loppuotteluun, mutta mestaruus jäi silti saavuttamatta. Lähimpänä ykkössijaa oltiin vuonna 1932, jolloin Talikkalan Toverit kukisti Tarmon loppuottelussa Varkaudessa vasta jatkoajan jälkeen 4-3. Myös kahtena seuraavana vuonna varkautelaiset kärsivätniukan tappion loppuottelussa.

Vuoden 1932 loppuottelua Tarmon ja Talikkalan Tovereiden välillä kuvaa TUL:n lehti seuraavasti.

"Vinhaa vauhtia vihuroi varkautelaisten hyökkäysryöppy kohti talikkalalaisten maalia ja viimeksimainituilla olikin täysi työ pitää puoliaan. ...oli ottelu pelattava ratkaisuunsa saakka jatkamalla yli varsinaisen peliajan. ... Toinen jatkopuolisko oli juuri loppumaisillaan, kun viipurilaisten keskushyökkääjä Ruuth pääsi vapaaksi ja toimitti ratkaisun. ... Kaunis sää ja tärkeä ottelu oli houkutellut ennätysmäärän yleisöä Tarmon radalle. Arviolta noin tuhatkunta henkeä oli saapunut nauttimaan ottelun näkemisestä ja kyllä sille tarjottiinkin koko rahan edestä".

Tarmon parhaita tässä mestaruusottelussa olivat koko sotienvälisen ajan jääpallon kuuluisimmat nimet "Petu" Pakarinen, Toivo Väänänen ja Arvo Heiskanen. Vaikka yleisöä monissa jääpallootteluissa oli runsaasti, ne alkoivat kuitenkin varsin pian - jo vuonna 1932 - tuottaa tappiota, ja innostus hiipui muutenkin vuosikymmenen lopulla. Syynä taloudellisesti heikkoon tulokseen oli ensinnäkin luistinradan kunnostuksen kalleus. Varkauden kauppala tuki toimintaa vain muutamalla tuhannella markalla vuosittain, eikä se riittänyt alkuunkaan kattamaan miesten ja hevosten työstä aiheutuneita kuluja. Välillä yritettiin jopa siirtää radan kunnossapito "seuran työttömille palloilijoille", mutta tämäkään ei auttanut. Toisaalta otteluiden tuloista osa jouduttiin luovuttamaan joko suoraan tai välillisesti vierailevan seuran matkakustannusten peittämiseen ja myös keskusliitto vei potista omansa. Järjestäjille ei lopulta jäänyt kovin suuria tuloja suurestakaan yleisöjoukosta.

Kolmas tekijä jääpallon taantumisen taustalla oli "porvarillisen" erikoiseura WP-35:n perustaminen ja hyvä menestys. Erikoisseuralla oli alusta asti A.Ahlströmin voimakas tuki ja se saavutti nopeasti kiistattoman valta-aseman palloilussa. Tarina kertoo, että yhtiö esimerkiksi sijoitti jääpallotoiminnasta aiheutuneita kulujaan kirjanpidossa "tuulen tuottamat vahingot" -otsakkeen alle. Joka tapauksessa WP-35 nousi jääpallon pääsarjaan vuonna 1936, jolloin myös osa Tarmon parhaista palloilijosta oli vaihtanut seuraa. Aivan mutkattomasti ei siirtyminen tosin kaikkien kohdalla tapahtunut, mutta tarvittaessa mies "...kesytettiin lopputilillä, jolloin hänkin antautui". Joka tapauksessa Tarmon joukkue heikkeni, innostus laski ja jääpallosta tuli seuralle lopulta rasite, mikä johti oman erikoisseuran perustamiseen.

Jalka- ja pesäpallo jäivät 1920-30-luvuilla selvästi jääpallon varjoon, vaikka Tarmo olikin piirin kärkiseuroja kummassakin lajissa. Jalkopallo-otteluita pelattiin tavallisesti vain muutama - joskus ainostaan yksi - kesässä ja pesäpallokin eli kituliaasti aina 1930-luvun lopulle saakka. Tuolloin laji piristyi tilapäisesti, ja sai jalkeille jopa nuorten joukkueen. Sotavuodet kuitenkin katkaisivat tässäkin tapauksessa lupaavan kehityksen. Kesäisillä jalka pallokentillä nähtiin paljolti samoja pelaajia kuin talvella jääpallossakin: Toivo Väänänen, Arvo Heiskanen, Veikko Eronen, "Petu" Pakarinen tai monipuolisuusmies Toivo Suomalainen olivat vuoden ympäri Tarmon kantavia voimia. Pesäpallon puolella tunnetuimmat nimet olivat Veikko ja Sulo Ruuskanen.

"Yleisurheilu on akkojen laji"

Yleisurheilun tärkeimmät suorituspaikat Varkaudessa kansalaissotaan asti olivat Pirtinniemen kenttä sekä Tarmon osalta myös Työnväentalon pihamaa. 1912 valmistunut Pirtinniemen kenttä kävi kuitenkin vähitellen pieneksi, ja sitä jouduttiin kunnostamaan tavan takaa. Lisäksi kenttä jäi lopulta uusissa liikennejärjrstelyissä Relanderinkadun alle ja suljettiin. Uusi kenttä valmistui 1920-luvun alkupuolella Kosulanniemeen, mutta TUL:n urheilijoita sinne ei alkuvaiheissa päästetty - tilanne tosin muuttui melko pian. Silti Tarmon yleisurheilutoiminta keskittyi yhtäältä Työväentalon pihalle sekä vuodesta 1927 lähtien Joutenlahden kansakoulun läheisyyteen raivatulle kentälle. Joroisten kunta luovutti alueen urheilukäyttöön ja tarmolaiset kunnostivat sitä talkoilla. Varkauden kauppalan perustamisen (1928) jälkeen urheilukenttäkysymys tuli ajankohtaiseksi ja valtuusto päättikin 1930 viedä kentän rakennustyöt päätökseen. Urakka viivästyi kuitenkin taloudellisen laskukauden aikana niin, että lopullisesti Joutenlahden kenttä valmistui vasta 1933.

Osittain suorituspaikkojen alkeellisuudesta johtuen Tarmon yleisurheilu ei 1920-luvulla yltänyt suureen menestykseen. Innostus oli silti kova heti uuden vuosikymmenen alussa: uusia välineitä hankittiin, harjoituksia pidettiin, jäsentenvälisiä sekä piirikunnallisia kilpailuja järjestettiin ja jo 1920 lähetettiin kilpailijoita Kuopion kansallisiin mittelöihin. Yleisurheilussa eli edelleen vahvana monipuolisuuden ihanne; urheilijan tuli hallita useita eri lajeja ja varsinaisia yhden lajin "spesialisteja" oli vähemmän. Niinpä tarmolaisille järjestettiin vuosittain jäsentenväliset moniottelukilpailut. Tavallisesti miesten lajina oli 10-ottelu, pojilla

6-ottelu ja naisilla joko 5- tai 3-ottelu. Tosin naisten sarjoihin oli ajoittain vaikea saada osallistujia.

Moniottelukisojen ohella järjestettiin suppeammalla lajivalikoimalla sekä jäsentenvälisiä että

piirikunnallisia kilpailuja. Varsinaiset huipputekijät puuttuivat koko varkautelaisesta yleisurheilusta vielä 1920-luvulla, ja ainakin tarmossa pääpaino oli yhtenäisen työväen kulttuurin korostamisessa. Yleisurheilun kohdalla tämä näkyi erityisen selvästi, sillä huippujen puuttuessa ei kilpaurheilupainotus vielä 1920-luvulla ollut kovin näkyvä. Päinvastoin yleisurheilulajit olivat tavallaan täydentämässä ja "höystämässä" sekä ammatillisen tai poliittisen työväenliikkeen järjestämiä joukkotilaisuuksia. Myös kesäisen työväen urheilupäivän ohjelmassa oli yleisurheilulajien lisäksi monia muitakin tapahtumia aina kultturitilaisuuksiin ja tanssiin saakka. Tunnetuimpia tuon ajan yleisurheilijoita joka tapauksessa olivat mm. Simo ja Juho Kiiskinen, Uuno Turunen ja E.Kinnunen.

Yleisurheilu lähti Varkaudessa nousuun 1930-luvulla erityisesti Joutenlahden kentän valmistumisen jälkeen. Tulostason nousun lisäksi pustyttiin uudella kentällä järjestämään mittavia kansallisia ja kansainvälisiä kilpailuja. Varkauden Urheilijat esimerkiksi juhli 40-vuotista toimintaansa 1934 kilpailuilla, joissa oli noin 1 300 katsojaa. Myös Tarmo järjesti 1936 kansainväliset ns. norjalaiskilpailut, joiden taloudellinen tulos tosin jäi tappiolliseksi. Silti Tarmon yleisurheilun taso kokonaisuutena nousi vuosikymmenen aikana. Talvisodan aattona seura näet oli jo TUL:n piirin paras voittaen esimerkiksi naisten sarjaa lukuun ottamatta kaikki viestikilpailut. Myös liiton mestruuskilpailuista tuli palkintoja, ja kansallisiin kilpailuihin voitiin lähettää parhaimmillaan kymmenkunta yleisurheilijaa. Lisäksi seuran omiin kilpailuihin saatiin parhaimmillaan reilusti yli 100 osallistujaa, ja seuraotteluissa kukistuivat niin Joensuun Yritys kuin Jyväskylän Weikotkin.

Yleisurheilutason nousun taustalla oli lajin 1930-luvun suuri nimi Aki Tammisto, joka aloitteli uraansa Tarmossa vuosikymmenen vaihteessa. Veikko Tarvainen kertoo Tammiston uran alkuvaiheesta ja omasta lajivalinnastaan seuraavasti:

"Eräänä päivänä Erkki (Puustinen) tuli ihan touhuksissa kertomaan, että nyt Veksa saat parempasi. Tarmoon on tullut Leppävirroilta sellainen uusi poika, että työntää kuulaakin ainakin yli 13 metriä.

- Se on vale, sanoin. Minä kun en työntänyt täyttä 12 ja kukaan ei ollut vielä minua voittanut.

Kävin sitten tämän uuden pojan kanssa kamppailun 5-ottelussa. Hävisin joka lajin. Se oli minulle katkera nöyryytys. Silloin teimme merkittävän ratkaisun yhdessä Erkki Puustisen kansa. Päätimme ottaa päälajiksemme painin, johon olimme vesipoikana jo tutustuneet.

-Yleisurheilu on akkojen laji, vakuuttelimme".

Aki Tammiston kehitys oli nopeaa, sillä jo 1932 hän voitti 100 metrin piirinmestaruuden uudella ennätysajalla 11,5. Kaksi vuotta myöhemmin hän teki pikamatkoilla uudet TUL:n ennätykset ja pääsi kilpailemaan Norjaan. Tammisto menestyi hyvin myös tällä seuran kaikkien aikojen ensimmäisellä ulkomaanedustusmatkalla. Niinpä Tarmo palkitsi kasvattinsa puvulla, "koska Aki Tammisto on tuonut seuralle mainetta". Palkinnot olivat siis vielä kokolailla vaatimattomia nykyisiin rantapalstoihin ja rivitalonpätkiin verrattuna.

Berliinin olympiakisojen lähestyessä Tammiston tulokset paranivat edelleen ja hän taittoi parhaimmillaan 100 metriä aikaan 10,6 ja kaksi kertaa pitemmän matkan ajassa 22,0. Tammiston mahdollisen olympiaedustuksen tiellä oli kuitenkin tuolloin kiivaana käynyt TUL:n ja SVUL:n valtataistelu ns. valtakunnanliittohankkeen ympärillä. Lopulta Tammisto menetteli kuten moni muukin tuon ajan TUL:n huippu-urheilija: hän vaihtoi seuraa ja keskusliittoa ja pääsi mukaan Berliiniin 1936. Seuranvaihdossa oli tosin vaiheita, jotka eivät asiakirjoista täysin selviä. Aluksi näet Tarmo vastasi myöntävästi "Turun voimistelu- ja urheiluseura Toverien tiedusteluun, onko Tammisto vapaa siirtymään heidänseuraansa". TuTo:n urheilijaa Tammistosta ei kuitenkaan tullut, vaan hän puki lopulta ylleen Turun toisen valtaseuran, Urheiluliiton edustusasun. Berliinissä Tammisto menestyi kohtalaisesti selviytyen 200 metrillä aina välieriin saakka.

Hiihtoretkistä massa- ja kilpaurheiluksi

Hiihdolla oli Tarmossa pitkät, 1910-luvulle ulottuneet, perinteet. Laji oli vahvasti mukana myös toiminnan elpyessä uudelleen kansalaissodan jälkeisinä vuosina. Silti voi sanoa, että todellinen murros - ja tietyllä tavalla nousukausikin - osui hiihdossa vasta 1930-luvulle. Edellisellä vuosikymmenellä hiihdolla ei olut vielä niin selvää kilpaurheilun leimaa kuin talvisodan aattovuosina. Toki aikasemminkin kilpailtiin: Tarmo järjesti säännöllisesti jäsentenväliset kisat kevättalvella ja ammattiosastojen väliset kilpailut vetivät parhaimmillaan satoja miehiä ja naisia ladulle. Myös piirikunnalliset hiihdot kuuluivat ohjelmaan vähintään kerran talvessa.

Kaikesta huolimatta hiihdolla oli 1920-luvulla vielä vahvasti myös retkeilyluonne. Pari kolme kertaa talvessa Tarmo järjesti joko yksin tai yhdessä Työväenyhdistyksen kanssa hiihtoretken lähiseudulle, esimerkiksi Huruslahdelle tai Puurtilaan. Perillä naisten pitämästä "ravintolasta" sai ostaa syötävää ja juotavaa ja sisältyipä retkien ohjelmaan silloin tällöin myös tanssia. Yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden tunteen lujittaminen oli näin selvästi liikunnallisten tai ainakin kilpailullisten tavoitteiden edellä.

Hiihdon 1930-luvun murros - harrastuksen lisääntyminen ja kilpailutoiminnan vilkastuminen - pohjautui osaltaan jo ennen kansalaissotaa syntyneiden ns. tehtaan hiihtojen elvyttämiseen. A.Ahlström Oy käynnisti monien muiden suurten teollisuusyritysten tapaan talkoourheilun 1930-luvun alkupuolella ja panosti samalla mm.surituspaikkojen kehittämiseen. Talkoo- tai puulaakiurheilun esikuvat olivat suojeluskuntien liikunnassa, jonka tehtävänä oli osaltaan sitoa työväestöä työnantajayhtiöön ja edistää terveyttä ja maanpuolustusta. Ei siis ihme, että TUL.ssa kiisteltiin suhtautumisesta puulaakiurheiluun, sillä Varkauden tapaisilla yhden yhtiön paikkakunnilla työntekijöiden oli hyvin vaikea jättäytyä talkoourheilun ulkopuolelle.

Ensimmäiset tehtaan hiihdot järjestettiin Varkaudessa 1934 ja perinne jatkui vielä sotien jälkeenkin. Hiihdoista tuli paikallinen suurtapahtuma, jossa menestymiselle annettiin yhtäältä suuri paino ja toisaalta hiihtäjiäkin oli parhaimmillaan kolmatta tuhatta. Kevätkesällä suritettu Varkauden halkijuoksu oli tavallaan kopio tehtaan hiihdoista, mutta osanottajien lukumäärässä ja yleisön suosiossa se kuitenkin hävisi selvästi talviselle hiihtotapahtumalle.

Tehtaan hiihtojen taustan ja merkityksen voi nähdä selvästi eri valossa kuten seuraavat katkelmat osoittavat:

"Silloin oli koko kylä suksilla pienimmästä suurimpaan ja vanhimpaan. Tämä oli siinä mielessä ihailtavaa, että siinä oli myöskin ´kerma´ mukana. Samaa latua kelpasi hiihtää niin johtajan kuin alaisenkin - sai komentaa pois tieltä esimiehensäkin, hyvinhän he tottelikin, antoi latua. Itse Ahlström yhtiön pääjohtaja ja rouva Gulliksen teki saman hikisen työn hiihtämällä 15 km:n taipaleen useana talvena.

Näistä sitten riitti puhetta ja pohdiskelua pitkälti jälkeenpäinkin - elettiin hiihtojen tunnelmissa kesätkin. Seuraavan talven hiihtoihin alettiin valmentautua jo syyskesällä. Olipa innokkaimmat salaa reenanneet jo kesällä juoksemalla kepit käsissä Varkaus-mäen rinteitä ylös ja alas, ja heti lumien tultua kokeilemassa uusia voiteita".

"Tämä oli paikkakunnan urheiluelämän etu, mutta sehän oli myös yhtiön ja suojeluskunnan etujen mukaista... Se, että se sai pakonomaisen luonteen, että oli pakko melkein mennä prosenttien takia hiihtämään. En minä kuullut, että kenellekään ois mitään tullu, joka ei ois lähteny hiihtämään. Silloin 30-luvun alkupuolella työväki oli Varkaudessa lyöty niin matalaks".

Tehtaan hiihtojen aloittaminen ei kuitenkaan yksin selitä hiihtourheilun murrosta Tarmossa ja Varkaudessa yleensä. Hiihtoretkiperinteen hiipuminen ja kilpahiihdon nousu näet alkoivat jo 1920-30-luvujen vaihteessa ennen tehtaan hiihtojen aloittamista, vaikka hiihdon huippukausi ajoittuikin vasta 1930-luvun lopulle. Osaselityksenä murrokselle voidaan pitää hiihtourheilun yleistä piristymistä erityisesti SVUL:n alaisissa; myös toisen varkautelaisseuran WU:n hiihto eli vahvaa nousukautta 1930-luvulla. Kysymys oli siis mitä ilmeisimmin laajemmasta kilpaurheilun läpilyönnistä. Muistettakoon vain, että Tarmon yleisurheilussa 1930-luku merkitsi myös siirtymistä kohti kilpailailupainotteisempaa toimintaa. Työväen yhtenäiskulttuurin kaudesta oltiin selvästi siirtymässä kohti lajeittain eriytyneenpää harrastamista ja kilpailua.

Yhtä kaikki, Tarmon hiihto oli erityisesti 1930-luvun lopulla vahvassa nousussa: seura voitti useita kertoja peräkkäin Varkauden ja Kuopion välisen viestinhiihdon, piirin mestaruuksia tuli vuosittain ja keväällä 1938 järjesti Tarmo Varkaudessa ensimmäiset "suuremmat kansalliset hiihtokilpailut", joissa oli kaikkiaan 78 osanottajaa. Niinpä seura luokittelikin itsensä mainitun vuoden lopulla "liiton huomattavimpien hiihtoseurojen joukkoon kuuluvaksi". Sotienvälisen ajan maineikkaimmat tarmolaiset hiihtäjät olivat pitkään

mukana ollut Santeri Jurvainen, Uuno Nousiainen, Tauno Hirvonen, Lauri Vanninen sekä naisista Irja Soininen.

Voimistelussa kiistoja - myrkkeily ja uinti nousevat

Voimistelu säilyi Tarmon ohjelmassa läpi 1920- ja 1930-lukujen, mutta "suurta" urheilumuotoa siitä ei tullut ainakaan menestyksen suhteen. Voimistelu oli edelleen yhtäältä erilaisten tilaisuuksien näytöslaji sekä toisaalta muun urheilun "peruskivi", jota harrastettiin yleisten liikunnallisten valmiuksien kehittämiseksi. Tarmon voimisteluharjoitukset käynnistyivät työväentalossa heti 1920-luvun alussa ja ne jatkuivat muutamasta vaikeasta vuodesta huolimatta aina talvisodan syttymiseen saakka. Pääpaino oli ryhmä- ja näytösvoimisteussa, vaikka telinevoimisteluakin harrastettiin.

Aluksi Tarmon voimistelijat esiintyivät pääasiassa seuran omissa juhlissa ja tilaisuuksissa. TUL:n valtakunnalliseten liittojuhlien alkaessa vuonna 1927 voimistelijatkin saivat uuden esiintymisffoorumin, sillä ryhmävoimistelulla oli juhlilla alusta lähtien vahva asema. Ensimmäisille liittojuhlille lähti Tarmosta 7-miehinenvoimistelujoukkue ja voimistelijoita oli lähtijöiden joukossa myös myöhemmin. 1930-luvulla essiintymistilaisuudet lisääntyivät entisestään, sillä myös Pohjois-Savon ja Kainuun piirin juhlilla esiintyi tarmolaisia voimistelijoita. Lisäksi he saivat entistä useammin kutsuja myös "ulkopuolisten" tilaisuuksiin; niinpä esimerkiksi vuonna 1938 yksin Esko Kimmolan ohjaamilla miesvoimistelijoilla oli kolmisenkymmentä esiintymistä. Lisäksi piirijuhlilla oli mukana kaikkiaan 85 tarmolaista voimistelijaa.

Vahvasta harrastuksesta huolimatta voimistelujaostolla ja seuran johdolla näytti lähes koko 1930-luvun olevan pientä kinaa. Toimintakertomuksissa näet moititaan tavan takaa voimistelua - esimerkiksi, että "tässä asiassa olisi kyllä paljonkin toivomisen varaa" - vaikka lajin toimeliaisuutta ei voi pitää mitenkään huonona. Kärhämä ei liitykään varsinaisesti itse voimisteluun, vaan seurajohdon ja toiminnassa mukana olleiden naisten välisiin erimielisyyksiin. Koska voimistelussa naisten panos oli vahva, joutui laji tavallaan syyttä kärsimään erimielisyyksistä, jotka lopulta johtivat Varkauden Työväen Naisvoimistelijoiden perustamiseen toisen maailmansodan jälkeen.

Nyrkkeily ilmaantui Tarmon ohjelmaan ensimmäisen kerran vuonna 1929, jolloin "O.Laitinen esitti, että ruvettaisiin järjestämään nyrkkeilykilpailuja". Tähän seuran johto suostuikin ja alkuvuodesta pidettyihin kansallisiin kilpailuhin osallistui kaikkiaan 29 iskijää eri puolilta maata. Laji ei kuitenkaan saanut vielä pysyvää jalansijaa, ja vaikean taloudellisen tilanteen vuoksi Tarmo joutui mm. hylkäämään Uuno Suhosen tarjouksen ryhtyä nyrkkeilyn ohjaajaksi. Uudelleen asia tuli esille yleiskokouksessa 1934 ja tällä kertaa nyrkkeily päätettiin ottaa seuran ohjelmaan ja jo seuraavana vuonna lajille perustettiin oma jaosto.

Vuosikymmenen loppupuolella nyrkkeilyharrastus laajeni ripeästi ja kilpailullinen tasokin nousi. Harjoitustiloista oli tosin jatkuvasti puutetta, sillä ne jouduttiin jakamaan painijoiden kanssa. Voimailulajit joutuivat näin tekemään tiivistä yhteistyötä ja jaostot toimivat pitkälti yhdessä, vaikka lajeille vuosittain omat vastuuhenkilöt valittiinkin. Tarmon 1930-luvun parhaaksi nyrkkeilijäksi nousi Otto Laitinen, joka myös ensimmäisenä kilpaili Varkauden ulkopuolella, Ensossa 1936. Muita vuosikymmenen vahvoja nyrkkimiehiä olivat mm. Lauri Valkonen ja L.Pikkarainen sekä erityisesti valmennuspuolella mukana ollut Toivo Suomalainen.

Varkauden ensimmäiset "oikeat" nyrkkeilykilpailut sitten vuosikymmenen alun ehdittiin järjestää vielä ennen talvisodan syttymistä: 1938 ei osallistujia vielä saatu kauppalan ulkopuolelta montakaan, mutta seuraavana vuonna iskijöitä oli enemmän, kaikkiaan 32. Nyrkkeilyn nousua osoittaa myös se, että 1939 järjestettiin ensimmäinen seuraottelu, jossa Jyväskylän Weikot tosin kukisti Tarmon niukasti 4-3.

Uinti tuli mukaan Tarmon lajivalikoimaan 1930-luvun lopulla. Toki uintia harrastettin jo sitä ennen mm. retkien ja kesätapahtumien yhteydessä, mutta varsinaista kilpailutoimintaa ei vielä ollut. Pahiten harrastusta haittasi kunnollisen uimapaikan - tai uimalaitoksen kuten tavattiin sanoa - puuttuminen. Niinpä Tarmon vuosikokous teki 1936 aloitteen kauppalanvaltuustolle uimalaitoksen rakentamiseksi. Hanke ei kuitenkaan toteutunut aivan heti, mutta kaksi vuotta myöhemmin lajin harrastajat saattoivat jo polskutella Huruslahdelle valmistuneessa uimalassa. Pelkästään Tarmon aloitteen pohjalta ei uimalaitos kuitenkaan syntynyt, sillä myös Varkauteen vuosikymmenen puolivälissä perustettu erikoisseura Uimarit ajoi osaltaan suorituspaikkojen parantamista.

Viimeisenä rauhan kesänä 1939 uinti eli Tarmossa voimakasta nousukautta: seura järjesti kolmet jäsentenväliset kisat, kerroshyppykilpailuja sekä useita uimanäytöksiä. Kilpailuissa oli sarjoja aikuisten lisäksi tytöille ja pojille ja näytösluontoisena pelattiin myös Tarmon ja Varkauden Työväen Palloilijoiden välinen vesipallo-ottelu. Suurimman yleisömäärän keräsivät kuitenkin uimanäytökset. Erityisesti TUL:n kerroshyppymestari Pauli Keronen teki vaikutuksen katsojiin ja "sai ihastuttavat suosionosoitukset suorituksistaan". Lisäksi näytösten ohjelmaan sisältyi "kuviokelluntaa, henken pelastusta ja ilveilyä". Tarmon parhaat uimarit 1930-luvun lopussa olivat muistakin urheilumuodoista tutut Matti Tarvainen, Lauri Valkonen sekä naisista Irene Pennanen.

3.7. Työläisurheilun koko kuva: erottuminen, ongelmat ja merkitys

Omaleimaisuutta monella tasolla

Työväen Urheiluliiton toimintaan liittyi heti alusta alkaen voimakas oman erilaisuuden ja adentiteetin korostaminen; tavoitteeksi asetettiin työväen liikuntakulttuurin kohottaminen porvarillisen voimistelu- ja urheiluliikkeen vastakulttuuriksi. Lisäksi liikunta palveli ensisijaisesti koko työväenluokan suurta päämäärää, siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntaan. Tässä suhteessa siis urheilu oli osa koko työväen kulttuuria ja erosi jyrkästi porvarillisesta urheiluliikkeestä.

Millä tavalla sitten työläisurheilun periaatteita käytännössä vaalittiin? Kuopiossa 1921 pidetty TUL:n toinen liittokokous hyväksyi erityisen päätöslauselman toverihengen lujittamiseksi. Siinä toimintamuotoina nähtiin mm. seuralehtien perustaminen, retkien ja tilaisuuksien järjestäminen sekä kurinpitotoimet väärälle tielle eksyneitä kohtaan. Näitä kaikkia keinoja sovellettiin myös Varkauden Tarmossa maailmansotien välisenä aikana.

Yritys oman seuralehden perusmiseksi oli vireillä heti 1920-luvun alussa, mutta tuolloin hanke ei vielä tiettävästi toteutunut. Toiminnan lamaantuessa 1920-luvun puolivälin tienoilla lehtihankekin hautautui useiksi vuosiksi ja vasta 1934 saattiin aikaiseksi ensimmäinen "Warkauden Tarmon lehden" näytenumero. Lehti painotti vahvasti työläisurheilun identiteettiä, erilaisuutta ja moraalista ryhtiä. Työläisnuorison tuli pysyä erossa ns. porvarillisista houkutuksista ja osallistua kaikin tavoin koko työväenliikkeen kulttuuritoimintaan, ei vain urheiluliikkeeseen. Jokaisella työläisnuorella oli näin osaltaan vastuu työväen aatteen "puhtaana" säilymisestä ja eteenpäin viemisestä. Erityisen huolestuneita lehden palstoilla oltiin "ns. seurojentalosta, jossa on porvarillisten seurojen kissanristiäisiä". Vaarana näet oli, että "...kovalla työllä saadut markat menevät vihollisen pussiin" ja samalla nuoret "...vieraantuvat taistelevan työläisnuorison riveistä".

Samanlainen painotus sekä työläisurheilun omaleimaisuuden korostaminen on tyypillistä myös seuraavana vuonna ilmestyneelle toiselle Tarmon Lehdelle. Erityisesti nuorisoa korostetaan käyttäytymään "rehdin työläisurheilijan tavoin". Silti lehden yleissävy on jo pehmentynyt ja huumoria sallitaan vakavastakin asiasta: "Pois puoluerajat rakkauven tieltä, sanoi Sainion Irja, kun seurojentalolle tanssiin lähti". Lehden sivuilta voi näin aistia 1930-luvun puolivälin jälkeen työväenliikeesä kyteneen ristiriidan. Vanhat, korkeaan moraaliin ja vahvaan erilaisuuden korostamiseen pohjanneet periaatteet jäivät työväen yhtenäiskulttuurin murtuessa sivuun, ja nuorelle polvelle oli entistä vaikeampi perustella käyttäytymismalleja perinteisin sanakääntein.

Jäsenlehtien ohella valistus- ja opintokerhojen perustamista pyrittiin saamaan osaksi urheiluseurojen toimintaa 1930-luvun alkupuolella. Niinpä Tarmonkin vuosikokous valitsi 1934 opintojaoston, johon kuuluivat L.Suvikas, I.Sainio, E.Heiskanen ja A.Tiitinen. Jaoston tehtävänä oli nimensä mukaisesti tehdä urheilevan nuorison keskuudessa valistustyötä ja järjestää opintopiirejä työväenliikkeen aatteellisten näkökohtien vahvistamiseksi. Opintojaosto ei kuitenkaan saavuttanut pysyvää jalansijaa, vaan sen toiminta kuihtui lähes alkuunsa. Toisaalta koko TUL:n jäsenkentässäkin opintokerhotoimintaan osallistuminen oli 1930-luvun puolivälissä varsin vaisua.

Ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen yhteisjuhlat olivat etenkin 1920-luvulla tärkeitä tilaisuuksia yhteenkuuluvuuden lisäämisessä ja omaleimaisuuden korostamisessa. Urheilu kuului tuolloin eri muodoissaan lähes kaikkien tilaisuuksien ohjelmaan: kilpailemisen lisäksi mukana oli usein näytöslajeja tai leikkimielistä kisailua. Toisaalta Tarmo järjesti itse ammattiosastojen välisiä hiihto- ja yleisurheilukilpailuja vuosittain sekä organisoi kisoja myös esimerkiksi kunnallistoimikuntien kesäjuhlille.

Lisäksi urheiluseura ja muut työväenjärjestöt tapasivat järjestää vielä 1920-luvulla yhteisiä hiihto-, kävely tai veneretkiä lähiseudun kohteisiin. Seuraavalla vuosikymmenellä tällainen toiminta kuitenkin loppui lähes kokonaan. Oma tärkeä asemansa oli myös keväisin ja kesäisin pidetyllä työväen urheilupäivällä, jossa liikunnan lisäksi oli edustettuna muitakin työväen kulttuurin osa-alueita: soittoa, näytelmiä, viihdettä ja poliittista valistustoimintaa. 1930-luku merkitsi tämänkin perinteen vähittäistä heikkenemistä.

Konkreettisimmillaan työläisurheilun omaleimaisuuden korostaminen ja "porvarista" erottuminen oli pukeutumisessa. Jo ennen kansalaissotaahan seuran edustusasuun pukeutuminen oli tärkeä tapa lisätä yhteenkuuluvuutta ja vahvistaa me-henkeä. 1920-luvun alussa haluttiin mennä vieläkin pitemmälle, sillä liittokokoukselle tehtävien esitysten yhteydessä keskustettiin aloitteesta, että "...yhteläistettäs puvut siten, että kaikki TUL:toon kuuluvat seurat käyttäis samanlaista urheilupukua". Esitys jäi luonnollisesti toteutumatta, mutta ajatus kuvaa hyvin tuon ajan työläisurheilun voimakasta erottautumistarvetta. Samaan viittaa myös usein esiintynyt rajoitus, jonka mukaan kilpailuihin tai iltamiin saattoivat osallistua vain "järjestäytyneet työläiset" tai "Tarmon täysin maksetun jäsenkirjan" haltijat.

Ei kunniaa ilman kuria?

Tarmossa jouduttiin selvittelemään aina silloin tällöin myös todistettuja tai epäiltyjä rikkomuksia työväen urheiluliikkeen periaatteita vastaan. Tällaiset tapaukset voi maailmansotien välisenä aikana luokitella kolmeen kastiin: joidenkin henkilöiden kansalaissodan aikaisen toiminnan selvittelyyn 1920-luvun alkupuolella; kilpaurheilun eriytymiseen ja keskusliiton vaihtamiseen 1930-luvun puolivälissä liittyneisiin sekä alkoholin nauttimisesta ja sopimattomasta käytöksestä aiheutuneisiin.

Kansalaissotaan kärjistynyt kahtiajako näkyi Varkaudessa voimakkaana 1920-30-luvuilla. Siten ei ollut yllättävää, että Tarmossa jouduttiin tämän tästä arvioimaan joidenkin seuran jäsenten tai sellaisiksi pyrkivien kelpoisuutta ja toimia "kapinan" aikana. Tavallisin syy joutua seurajohdon kuulusteltavaksi oli epäilys kuulumisesta suojeluskuntaan kansalaissodan aikana. Sitä paitsi tieto "epäilyttävistä" henkilöistä kulki TUL:n seurojen välillä nopeasti. Niinpä yksi Tarmon jäsenistä erotettiin heti 1920-luvun alussa Savonlinnan Jyryn lähettämien tietojen perusteella. Toisaalta johtokunta saattoi antaa synninpäästönkin: seuran jäsen S.Kuivalainen selitti perusteellisesti joutuneensa kansalaissodan aikana sotaväkeen "pakotettuna", joten Tarmon johtokunta ilmaisi asiasta vain paheksuntansa.

Kansalaissodan aikaisten asioiden ruotiminen loppui 1920-luvun kuluessa. Seuraavalla vuosikymmenellä uudeksi ongelmaksi Tarmossa nousi urheilijoiden siirtyminen porvarillisten seurojen riveihin. Tämä ilmiö liittyi yhtäältä kilpaurheilun aseman vahvistumiseen sekä toisaalta Varkauden urheiluelämän murrokseen 1930-luvun puolivälin tienoilla. Tuolloinhan esimerkiksi palloilulajit ja paini saivat myös porvarillisella puolella uutta puhtia. Koko TUL:ssa "loikkarikysymys" oli kiristänyt mielialoja jo 1920-luvulta lähtien.

Jo 1930 Tarmo joutui erottamaan jäsenyydestään suojeluskuntien kilpailuihin osallistuneen painijan. Varsinainen kriisi syntyi kuitenkin vuonna 1935, jolloin uusi palloiluseura WP-35 houkutteli myös Tarmon parhaita pelaajia riveihinsä. Lisäksi seuran kirkkain yleisurheilutähti Aki Tammisto päätyi monien vaiheiden jälkeen SVUL:n alaiseen seuraan. Vuoden 1935 toimintakertomuksen katkeransävyinen purkaus kuvannee hyvin tarmolaisten tunteita:

"Paikkakunnan urheilua harrastava työläisnuoriso on myös entistä enemmän omaksunut oikean ajatuksen, että heidän paikkansa on työläisurheilun riveissä"...

"Että seuramme kasvattaa edustuskelpoisia urheilumiehiä, se ei ole jäänyt porvareiltakaan huomaamatta. Moninaisia ovat ne kalastelu keinot, joilla he houkuttelevat seuramme jäseniä myymään itsensä ja palvelemaan heille vieraita tarkoitusperiä

porvarillisen urheilun muodossa ja että porvarillisella taholla onkin tässä suhteessa osaksi onnistuttu. Siitä on kulunut vuosi etenkin selvänä osoituksena. Useat seuramme jäsenet ovat myyneet työläisurheiluperiaatteensa jättämällä seuransa".

Kysymys ei siis ollut yksistään seuran vaihtamisesta: TUL:ssa katsottiin erityisen pahasti periaatteiden "myymistä". Työläisurheilun näet katsottiin edustavan "puhtaampaa" ja kokonaisvaltaisempaa liikuntakulttuuria kuin kilpaurheiluun painottuneen porvarillisen urheilun, josta joskus käytettiin jopa vihjailevaa "lompakkourheilu"-nimitystä. Tosin myös keskusliiton sisällä nousi 1930-luvulla "puhtaan työläisurheilun" linjaa vastustavia äänenpainoja.

Varkaudessa kouhunta laimeni nopeasti 1930-luvun lopussa kun seuran vaihdotkin loppuivat. Niinpä Tarmon johtokunta tyytyi 1936 enää antamaan harjoitushuoneen seinälle kiinnitettävän muistutuksen painijoille, jotka olivat käyneet "porvarillisen painihuoneen harjoituksissa". Näin luotiin tavallaan pohjaa sotavuosien yhteistyölle varkautelaisten painiseurojen välillä.

Alkoholin nauttiminen ja päihtyneenä esiintyminen julkisissa tilaisuuksissa oli ongelmallista paitsi seuran maineen ja työläisurheilun moraalin kannalta, myös koska Suomessa oli vuosina1919-1932 voimassa kieltolaki. Niinpä etenkin 1920-luvulla Tarmon johtokunta sai useaan otteeseen käsiteltäväkseen ilmiantoja jäsenten tai joskus jopa urheilijoiden "seuraamme alentavasta käyttäytymisestä". Tavallisin rangaistus kieltolakirikkomuksesta oli joko johtokunnan nuhdeltavaksi joutuminen, määrääikainen erottaminen seurasta tai kilpailukielto. Tiettävästi vain kerran jouduttiin tämän laatuisessa rikkomuksessa turvautumaan lopulliseen seurasta erottamiseen. Kieltolain kumoamisen jälkeen ei juopumustapauksia enäätullut käsiteltäväksi, vaikka raittiuden korostaminen säilyi edelleen tärkeänä työläisurheilun periaatteena.

Vasemmiston poliittiset riidat Tarmossa

Kansalaissodan jälkeen kommusteihin ja sosiaalidemokraatteihin hajonnut vasemmisto kävi sisäistä taistelua eri tasoilla pitkin 1920-lukua. TUL:ssa kahtiajako oli pitkään "koteloitunutta" ja riidat pidettiin pinnan alla. Vuosikymmenen puolivälissä tilanne vähitellen kärjistyi ja avoimeksi välirikko tuli vuoden 1927 liittokokousta valmisteltaessa. Itse kokouksessa sosiaalidemokraatit saivat liitossa valta-aseman ja perustivat myöhemmin uuden TUL-lehden aikaisemman, kommunisteille jääneen, Työväen Urheilulehden rinnalle.

Lopulliseksi vedenjakajaksi muodostui kiista osallistumisesta Moskovassa kesällä 1928 pidettyihin spartakiadeihin, ns. Punaisen Urheiluinternationaalin työläisolympialaisiin. Lopulta liitto päätti värikkäiden vaiheiden jälkeen olla osallistumatta Moskovan kisoihin. Tämä puolestaan herätti vastusta ja niinpä useita kymmeniä TUL:n urheilijoita osallistui liittonsa päätöstä uhmaten spartakiadeihin. Vastavetona TUL erotti ensin kyseiset urheilijat ja toimitsijat sekä myöhemmin kymmeniä seuroja jäsenyydestään. Erotetut puolestaan perustivat 1929 Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitean, jonka julkinen toiminta kuitenkin katkesi ns. kommunistilakien voimaan tulon jälkeen 1930. Samalla työväenurheiluliikkeen sisäiset ristiriidat vähitellen painuivat pinnan alle.

Vaikka spartakiadikiista ravistelikin vahvasti koko työläisurheiluliikettä, se ei tuntunut erityisen vahvasti Tarmon toiminnassa. Jotain Varkaudessakin silti tapahtui. Toukokuussa 1927 liittokokousvalmisteluiden ollessa kiivaimmillaan Tarmon kuukausikokous julisti "seuran haluavan edelleen pysyä yhtenäisenä". Muutoinkin Tarmo noudatteli kannanotoissaan tasapainoista ja varovaista linjaa pyrkien välttämään kärkeviä ja henkilökohtaisuuksiin meneviä kannanottoja. Niinpä yleiskokous päätti 1928, ettei puheenvuoroissa saa olla "persoonallisesti kohdistuvia hyökkäyksiä" ja toisaalta, "että kokouksissa ei saa loukata kumpaakaan puolta". Myös lehtikiistassa Tarmo päätyi sopuratkaisuun: sekä Työväen Urheilulehti että TUL-lehti tulivat seuran virallisiksi lehdiksi.

Itse spartakiadiasiassa Tarmo asettui lopulta keväällä 1928 TUL:n virallisen linjan kannalle, jonka mukaan Moskovan spartakiadeihin ei tule osallistua. Päätös syntyi kuitenkin äänestyksen jälkeen ja tapiolle jäänyt puoli jätti asiasta pöytäkirjaan vasttalauseen. Syksyllä jouduttiin ottamaan kantaa kisoihin osallistuneiden erottamisesta. Tarmon yleinen kokous paheksui jäsenten erottamista, vaati heidän ottamistaan pikaisesti takaisin jäseniksi ja korosti vielä,että kiistan aikana katkenneet urheilusuhteet Neuvostoliittoon oli nopeasti palautettava. Voimasuhteet ja mielipiteet olivat näin kääntyneet kevääseen verrattuna päinvastaisiksi. Kokous ei kuitenkaan ollut yksimielinen, vaan vähemmistön mielestä liitto oli menetellyt oikein erottamiskysymyksessä.

Uusi käännös tapahtui runsaan kuukauden kuluttua, kun yleinen kokous päätti yhtyä TUL:n viralliseen kantaan ja hyväksyä urheilijoiden erottamisen. Tämäkin päätös syntyi äänestyksen jälkeen ja vähemmistöön jääneet sanelivat pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. Erottamisen hyväksyminen vahvistettiin vielä joulukuun alun kokouksessa, jossa oli läsnä myös TUL:n liittotoimikunnan jäsen, sosiaalidemokraatti Toivo Salonen. Näin spartakiadikysymys oli loppuun käsitelty, mutta poliittiset riidat heijastuivat vielä kevään 1929 vuosikokoukseen, jossa lähes kaikki toimihenkilöt valittiin - poikkeuksellisesti - äänestäen. Äänijakauma oli useimmissa vaaleissa osapuilleen sama: sosiaalidemokraatteja oli kokousedustajista noin kaksikolmannesta ja kommunisteja loput. Tämän jälkeen riidat jäivät selvästi taka-alalle, sillä "kommunistit oli lyöty matalaksi" ...ja "heille riitti, että Tarmo hoiteli urheilutoimiaan ja he antoivat kaikessa mukana olemisessaan täyden tukensa TUL:n urheilulle".

Työväenurheilu ja Varkaus

Tarkasteltaessa kokonaisuutena Varkauden Tarmon vaiheita ja merkitystä seuran perustamisesta toiseen maailmansotaan on vielä painotettava loppupuolella tapahtunutta siirtymistä koko työnväenliikkeen kattavasta yhtenäiskulttuurista kohti eriytyneempää ja kilpailupainotteisempaa toimintaa. Liikunta muuttui siis yhdestä työväenkulttuurin osa-alueesta itsenäiseksi, muusta toiminnasta erottuneeksi harrastukseksi. Urheilutoiminnassa mukana olleet eivät enää 1930-luvulla olleet työväenliikkeen "monitoimimiehiä" läheskään yhtä usein kuin vielä 1910-luvulla tai seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Näin ollen on oikeutettua puhua Varkauden Tarmonkin siirtyneen yhtenäiskulttuurin kaudesta kohti harrastuksellis-kilpailullista kautta.

Toisekseen muutoksesta kertovat työväenliikkeen yhteisten tilaisuuksien - iltamien, juhlien ja retkien - vähittäinen hiipuminen 1930-luvulla. Samalla "puhtaat" urheilukilpailut kasvattivat painoarvoaan ja ne pystyivät jo yksistään houkuttelemaan yleisöä, toisin kuin vielä 1920-luvun alussa. Myös lajien vähittäinen eriytyminen ja harjoittelun tiivistäminen osoittavat siirtymistä kohti harrastuksellis-kilpailullista kautta. Esimerkiksi yleisurheilussa useiden lajien harrastajat jäivät taka-alalle, eikä perinteinen monipuolisuuden ihanne enää elänyt yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin. Samoin kävi painijoiden kohdalla. Pisimmälle edennyttä eriytymiskehitystä edustaa erikoisseurojen perustaminen, joka Varkaudessa koski nimenomaan palloilulajeja.

Eriytymisen ohella toinen näkyvä piirre ennen toista maailmansotaa oli urheilutoiminnan tason yleinen nousu ja merkityksen kasvu. Näin tapahtui sekä työväen että porvarillisen liikuntakulttuurin puolella. Tason kohoaminen kytkeytyi luonnollisesti kilpaurheilun esiinmarssiin sekä eri lajien harrastuksen eriytymiseen. Toisaalta myös kohentuneet suorituspaikat, kuten esimerkiksi uuden urheilukentän tai uimalaitoksen rakentaminen, nostivat tasoa. Tarmon osalta urheilullisen tason nousu oli selvintä painissa ja yleisurheilussa, joissa muutama harrastaja ylsi 1930-luvulla jo kansalliselle huipulle. Porvarillisella puolella menestynein laji tai talvisotaan saakka oli jääpallo.

Lisääntynyt kilpailutoiminta, entistä paremmat tulokset ja kohentuneet olot vetivät yhä suurempia katsojamääriä seuraamaan urheilukilpailuja. Samalla liikunnan merkitys koko varkautelaisessa yhteisössä kasvoi. Tavalla tai toisella liikkeelle saadulla väkimäärällä mitaten urheilu oli merkittävimpiä vapaa-ajan toimintoja. Näin siitä huolimatta, ettei Varkaus kuulunut maan "suuriin" urheilupaikkakuntiin. Myös uusi kauppala huomioi liikunnan merkityksen perustamalla erityisen urheilulautakunnan huolehtimaan ensin Joutenlahden kentän rakentamisesta ja myöhemmin muistakin tehtävistä.

Työväen ja porvariurheilun suhteita ja merkitystä Varkaudessa 1910-luvulta toiseen maailmansotaan on vaikea arvioida, koska kummankaan puolen dokumentit tai historiikit eivät kerro paljoa toisesta. Tämä kielii osaltaan kahtiajaosta, mutta toisaalta monet seikat viittaavat siihen, ettei juopa liikuntasektorilla ollut aivan yhtä syvä kuin monilla muilla elämän aloilla. Silti kansalaissodan tapahtumat elivät edelleen vahvoina ihmisten mielissä, vaikka esimerkiksi kauppalan perustaminen tavallaan "väkisin" lähensikin vastapuolia ja pakotti ne yhteistyöhön.

Joka tapauksessa liikuntapuolella tehtiin yhteistyötä mm. urheilukentän rakennuttamisessa. Toisaalta yhteistyö vaikkapa kilpailujen järjestämisessä oli kovin vähäistä ja urheilijoiden siirtymiset leiristä toiseen aiheuttivat voimakkata tunteenpurkauksia. Näinhän tapahtui esimerkiksi osan Tarmon jääpalloilijoista siirtyessä WP-35:een tai WU:n käynnistäessä painitoimintaa 1930-luvun puolivälissä. Kaikkiaan urheilussa kahtiajako säilyi ajoittaisesta lähentymisestä huolimatta selvänä, mutta ei silti mitenkään repivänä: vaikka vastaleiriä ei nyt juuri rakastettukaan sen kanssa sentään opittiin tulemaan toimeen.