4. Sotavuodet hiljentävät toimintaa

Viimeiset vuodet 1930-luvulla olivat Tarmon siihenastisen toiminnan vilkkaimmat. Talvisodan syttyminen kuitenkin katkaisi nousun täydellisesti: "Vuoden loppukuukausina toimintamme loppui kokonaan meille tunnetuista syistä, joutuihan esim. toimintahuoneustomme toisenlaisiin tarkoituksiin". Rauhan tultua Tarmon ensimmäinen yleiskokous pidettiin huhtikuun lopulla 1940. Henkilövalinnoista ei syntynyt kiistaa, sillä Tarmoa johti läpi sotavuosien sama kolmikko: puheenjohtaja Matti Hiltunen, sihteeri Onni Oksman ja rahastonhoitaja Albin Jaskio. Kuumempi aihe kokousessa sen sijaan oli ajankohtainen ja periaatteellisesti vaikea kysymys työläisten liittymisestä suojeluskuntajärjestöön. SDP, SAK ja suojeluskuntajärjestö näet antoivat helmikuussa 1940 julistukset, joilla pyrittiin laajentamaan järjestöjen yhteistä jäsenpohjaa ja lujittamaan kansallista yhteenkuuluvuutta.

Tarmon kokous suhtautui asiaan hieman nihkeästi, eikä ottanut suoraan myönteistä kantaa. Joka tapauksessa poikkeusolot pakottivat erityisesti työväenliikkeen arvioimaan toimintalinjoja ja -muotoja uudelleen niin Varkaudessa kuin muuallakin Suomessa. Vanhat asenteet oli pakko osittain unohtaa, mutta aivan kivuttomasti muutos ei käynyt kuten suhtautuminen suojeluskunnan jäsenyyteen kertoo.

Itse urheileminen käynnistyi vähitellen rauhan palattua, mutta kovin laajoihin mittoihin ei toiminta välirauhan aikana enempää kuin jatkosodan vuosinakaan luonnollisesti yltänyt. Silti ei toiminnan voi sanoa olleen pysähdyksissä vuosien 1940-44 välisenä aikana. Päinvastoin; muutamalla lohkolla - painissa, naisvoimistelussa ja valistyössä - toiminta oli vireää läpi sotavuosien. Lisäksi yhteistyötä kauppalan muiden seurojen ja järjestöjen kanssa tehtiin aikaisempaa selvästi enemmän.

Naisten toiminnan osuus korostui maailmansodan vuosina ymmärrettävistä syistä. 1930-luvun lopun kiistat jäivät ainakin tilapäisesti taka-alalle ja naisilla todettiin "edelleen olevan tuulta purjeissa". Naisten voimisteluharjoitukset keräsivät säännöllisesti jopa yli 30 osallistujaa nuorista tytöistä jo pitempään mukana olleisiin. Myös esiintymistilaisuuksia tarjoutui sotavuosina paljon, sillä tapana oli järjestää erilaisia viihdytysiltamia sekä yhteistilaisuuksia. Esimerkiksi A.Alström Oy organisoi työläisilleen ohjelmallisia illanviettoja, joissa Tarmon naisvoimistelijat esiintvivät. Samoin he olivat 26 naisen ja 40 tytön voimalla mukana 1943 Kuopiossa järjestetyillä piirijuhlilla. Lisäoppia haettiin Pajulahden urheiluopistolta, jossa sotavuosina ainakin kolme tarmolaista, Ella Kimmola, Helmi Laitinen ja Kaarina Karjalainen, suoritti eritasoisia voimistelunohjaajan kursseja.

Paini nousi Tarmon vahvimmaksi lajiksi 1930-luvulla ja sotavuosina sen asema vain vankkeni, vaikkei täysipainoiseen harjoitteluun tai kilpailemiseen aina ollutkaan mahdollisuuksia. Tarmon painimatot siirrettiin välirauhan aikana Savontien tiloista takaisin työväentalolle ja sieltä myöhemmin 1943 edelleen A.Ahlströmin omistaman Pirtinvirran saunan yläkertaan. Samoissa tiloissa harjoittelivat myös WU:n painijat. Yhteistyön tiivistyminen naapuriseuran kanssa olikin leimallista maailmansodan vuosille. Seurat järjestivät mm. 1943 yhdessä sekä kansainväliset painit että ns. yhteistoimintakilpailut. Edellisissä, Joutenlahden kentällä järjestetyissä kilpailuissa, oli mukana kaksi ruotsalaista osanottajaa. Läntisestä naapurimaasta oli mukana kilpailijoita myös Tarmon omissa kisoissa tammikuussa 1941.

Tarmo sai järjestettäväkseen myös TUL:n mestaruuskilpailut neljässä sarjassa vuonna 1943. Osanotto ei poikkeusoloissa ollut kovin runsas, mutta järjestävälle seuralle kisat olivat menestys; se sijoittui yhteispisteissä toiseksi. Lisäksi Reino Kilpiö ja Eino Kinnunen toivat sarjoissaan mitalisijat ja Veikko Tarvainen voitti sarjan 72 kg mestaruuden. Tarvainen saavutti näin jo neljännen liiton mestaruutensa ja hän olikin tuon ajan painin kiistaton ykkösnimi. Veikkohan kävi jo 1930-luvun lopulla kilpailumatkalla Norjassa ja 1940 hänet valittiin ensimmäisenä varkautelaisena maaotteluun Ruotsia vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin Tarvainen saavutti hopeaa SM-kisoissa ja seuraavana vuonna neljännen sijan. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa Veikko Tarvainen paini rauhan palattua 1944, vaikka "...hävisti suursuosikki Männikölle jo ensimmäisenä iltana". Samana vuonna hän osallstui vielä kansainvälisiin paineihin Tukholmassa.

Nyrkkeilijät siirtyivät 1940 painijoilta vapautuneisiin harjoitustiloihin. Laji ei kuitenkaan yltänyt yhtä hyvään menestykseen kuin paini. Nyrkkeilyn vahvimmat nimet sotavuosina olivat Otto Laitinen, Lauri Valkonen ja Erkki Liukkonen, jotka myös vetivät harjoituksia lajin nuoremmille harrastajille. Nuorten innostus nyrkkeilyyn lisääntyikin sotavuosina ja parhaimmillan harjoituksissa kävi 30-50 poikaa. Tarmo järjesti kahdet omat kansalliset kilpailut, ja 1944 pantiin yhdessä WU:n kanssa pystyyn ns. yhteistoimintakisat, joissa oli 21 kilpailijaa. Silti kovien kilpailujen puute yhdessä harjoitustilojen ahtauden kanssa vaivasivat nyrkkeilyä läpi sotavuosien.

Hiihdossakin käynnistettiin yhteistoiminta WU:n vastaavan jaoston kanssa vuoden 1940 lopulla. Niinpä seurat järjestivät muutaman yhteisen kilpailun sotavuosina. Vaikka oma kilpailutoiminta ei ollut kovinkaan vilkasta, Tarmon hiihtäjät pysyivät silti pariin hyvään suoritukseen. Vuonna 1940 seura sai jalkeille SM-kisoissakin hyvin menestyneen joukkueen 3 x 10 km:n viestinhiihtoon. Joukkueen muodostivat V.Turunen, H.Ikäheimonen ja K.Holopainen. Neljä vuotta myöhemmin Tarmo voitti TUL:n mestaruuden viestinhiihdossa. Edellä mainittujen lisäksi muita sotavuosien kovimpia hiihtonimiä olivat mm. Armas Rissanen, Viljo Suhonen, Einar Vilpponen ja Veikko Hartikainen. Yleisurheilussa sen sijaan 1940-luvun alku oli hiljaista aikaa. Yhteistyössä WU:n kanssa järjestettiin muutamat yhteistoimintakisat,mutta kokonaisuutena toimintakertomuksen luonnehdintaan "Kilpailutoiminnan väsähtämistä on ilmennyt mm. yleisurheilussa voi kyllä yhtyä.

Valistustoiminta, jota Tarmossa viriteltiin huonolla menestyksellä 1930-luvun puolivälissä, koki nousukauden sotavuosina. Tarmo päätti perustaa yhdessä Varkauden Työväen Palloilijoiden kansa opintokerhon syksyllä 1942. Tämän Työläisurheilijain opintokerhon vetäjänä toimi Matti Tarvainen, ja opiskeluun sisältyi mm. tietoa kunnallistoiminnasta sekä muusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Toiminnan tavoiteet olivat samantapaiset kuin edellisellä vuosikymmenelläkin; urheiluseura pyrki - varsinaisen tehtävänsä ohella - paitsi jakamaan tietoa, myös kasvattamaan jäsenistään aktiivisia ja yhteisten asioiden hoitoon kykeneviä. Seuratoiminnasta oli näin tulossa ponnahduslauta muuhun yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Opintokerhon ja usein VarTP:n kanssa yhdessä järjestettyjen valistusiltamien lisäksi myös 1942 ilmestynyt seuralehti tarjosi tietoa "työväenjärjestöjen tehtävästä varhaisnuorison kasvatustyössä" sekä "opintokerhotoiminnasta". Ylipäätään urheiluseuralehden tekeminen sota-aikana osoittaa poikkeuksellista aktiivisuutta, olletikin kun toimituskunnan - Ella Kimmola, Anna-Liisa Viitanen ja Martti Salmela - täytyi tehdä koko 12-sivuinen julkaisu käsityönä.

Sotavuosien yksi merkkitapaus oli Tarmon 30-vuotisjuhlakokous 25.1.1942. Poikkeuksellinen aika näkyi paitsi ehkä normaalia vaatimattomampana juhlana, myös siinä, että ohjelmasta vastasivat pääosin naiset ja lapset. Vahvimmin sota heijastui silti juhlakokouksen puheiden sävyyn: vielä muutamia vuosia aikaisemmin työväen järjestön juhlissa tuskin olisi uskonut kuulevan puhuttavan "sankarillisesta taistelusta vanhaa vihollista Neuvostoliittoa vastaan". Tilaisuutta ei toki voi luonnehtia kovin "sotaisaksi", mutta luonnollisesti yleinen ilmapiiri sekä toisaalta tiukka tiedotusvalvonta kuulsivat läpi myös Tarmon juhlien puheista.