5. Harrastuksellis-kilpailullinen kausi

5.1. Urheiluseura aaltoliikkeessä

Tarkasteltaessa kokonaisuutena Varkauden Tarmon ns. harrastuksellis-kilpailullista jaksoa - toisen maailmansodan vuosista 1970-luvun alkuun - siinä paljastuu urheiluseurahistoriassa hyvin tyypillinen aaltoliike. Kauden voi selkeästi jakaa kahteen osioon, vaikkakaan niiden raja ei ole jyrkkä tai yksiselitteinen; pikemminkin muutoksen tapahtui vähitellen ja huomaamatta. Joka tapauksessa toisen maailmansodan päättymisestä aina 1950-luvun loppupuolelle saakka Tarmon toiminta pyöri ylisummaan varsin hyvin. Toki väliin mahtui vaisumpiakin vuosia erityisesti1940-50-lukujen vaihteen tienoilla poliittisten riitojen runnellessa seuraa. Silti heti sotien jälkeen virinnyt järjestötoiminnan innostus kantoi jossain muodossa aina 1950-luvun puolivälin tienoille saakka.

"Hyvinä vuosina" toiminta oli laajaa, jäsenmäärä varsin suuri ja seuran peruspilari talouskin vielä kohtuullisessa kunnossa. Pitkälti tähän vaikutti iltamanpidon todellinen laajentuminen hiljaisten sotavuosien jälkeen. Vanhojen työväentalojen rinnalle nousi Kansantalo ja tanssilavojakin oli useita. Myös työläisurheilun aate eli vielä vahvana, vaikka vasemmiston sisäiset kiistat sitä ajoittain hämärsivätkin. Innostus oli kova eri toimintalohkoilla ja se toi myös tuloksia, kuten toimintakertomusten sivuilta ja haastetteluista saattaa havaita.

"Katseltuamme näin koko seuratoimintaa yhdessä ja jokaista toimintahaaraa erikseen, havaitsemme, että emme kuitenkaan ole olleet paikallamme vaan menneet eteenpäin ja sanoisinko aivan kukon askelin".

"Kuluneen vuoden toiminta oli erittäin vilkas kilpailullisessa ja kasvatuksellisessa mielessä".

"-54 Tarmo oli voimakkaimmillaan: seuran toiminta pyöri hyvin, johtokunta kokoontui viikottain, jaostot toimivat, alaosastoja oli sisäis tä toimintaa oli paljon, joka on kaiken a ja o, meillä oli paljon porukkaa".

Vilkkaan toiminnan voi nähdä myös seuran dokumenttien tasosta: perusteellisia kokouspöytäkirjoja on paljon ja toimintakertomukset niin koko seurasta kuin ajoittain jaostoistakin ovat seikkaperäisiä.

Järjestö- ja työväentoiminnan yleisen nousukauden lisäksi "hyvien vuosien" taustalta löytyy ainakin Varkauden osalta uusien harrastuspaikkojen rakentaminen. Kuoppakankaalle rakennettu keskusurheilukenttä otettiin käyttöön vuonna 1951. Se korvasi 1930-luvulta lähtien palvelleen Joutenlahden kentän, joka jo oli käynyt pieneksi sekä varustelutasoltaan puutteelliseksi. Toisaalta sisäurheilun harrastusmahdollisuudet kohenivat, kun uusia kouluja rakennettiin kasvaneen väestön tarpeisiin kauppalan eri puolille.

Tilanne alkoi kääntyä vähitellen huonompaan suuntaa 1950-luvun puolivälin tienoilta lähtien. Tälläkin kertaa - samoin kuin esimerkiksi 1920-luvulla - vaikeuksien perussyynä oli seuran taloudellisen tilan huononeminen. Laaja toiminta nieli entistä enemmän varoja, mutta tulot sen sijaan eivät kasvaneet samassa suhteessa. Kilpailut eivät enää tuolloin keränneet yleisöä entisaikojen malliin, koska muutakin vapaa-ajantoimintaa oli jo tarjolla. Lisäksi tärkeän rahalähteen, iltamien, tuotto alkoi sodanjälkeisten huippuvuosien jälkeen vähitellen pienentyä. Tosin Tarmo säilytti asemansa iltamajärjestäjänä aina 1950-luvun lopulle saakka. Ohjelmallisten iltamien määrä vähentyi 1950-luvun lopulla ja samalla työväestönkin vapaa-ajanvietto keskittyi aikaisempaa enemmän kotiin.

Taloudelliset vaikeudet näkyvät selvästi myös Tarmon asiakirjoissa ja haastatteluissa. Vaikka esimerkiksi kauppala avusti urheiluseurojen toimintaa ja A.Ahlströmiltäkin saatiin muodollinen rahasumma, eivät ne kyenneet tilannetta parantamaan: talous oli ajautumassa kriisiin:

"Kuultiin seuran rahastonhoitaja V.Hiltusen selostus seuran rahaasioista tällä hetkellä, joka todettiin heikoksi. Tästä johtuen päätettiin muuttaa kilpailijoiden päivämaksua kilpailumatkoilta seuraavasti: arkipäivä 500 mk, sunnuntaipäivä 300 mk. Tämä siihen saakka kun seuran raha-asiat paranee".

"Keskusteltiin seuran maksamattomista laskuista, joita todettiin olevan noin 42 000 mk. Tämän summan maksuun päätettiin käyttää yleisurheilujaoston rahoista, jotka jaosto saa takaisin seuran saatua kauppalan avustuksen käyttöönsä".

"Toimin sihteerinä joitakin aikoja ja olinpa taloudenhoitajanakin eli rahastonhoitajana. Se oli hyvin ankeeta hommaa siinä mielessä, että laskuja sato, mutta rahaa ei ollut".

Pahaksi iskuksi Tarmon toiminnalle koitui myös yleisurheilun erikoisseura Varkauden Kenttä-Veikkojen perustaminen 1959. Tämän tapahtuman juuret olivat osittain TUL:n ja SVUL:n välisen yhteistoiminnan katkeamisessa. Paikkakunnalla oli toki jo aikaisemmin ollut esillä oman yleisurheilun erikoisseuran perustaminen. Tarmolle uuden seuran syntyminen oli ongelmallista: seura menetti uudelle tulokkaalle paitsi parhaita urheilijoitaan, myös useita seuratoiminnan aktiiveja.

Oma osuutensa Tarmon toiminnan lamaantumisessa oli ilman muuta myös työväenliikkeen sisäisillä riidoila. 1940-50-lukujen vaihteen kiistat eivät vielä suistaneet seuratoimintaa radaltaan, mutta työväen urheiluliikkeen jakautuminen kahtia 1950-luvun lopussa vaikutti epäilemättä myös Tarmon "vaikeisiin vuosiin"1960-luvulla. Sosiaalidemokraattisen puolueen sisäisen valtataistelun seurauksena perustettu Työväen Urheiluseurojen Keskusliitto hajoitti työväen urheilukentän kahtia. Hajaannuksella oli pitkät ja hankalat seuraukset, sillä uudelleen työväenliikkeen urheiluseurat saatiin saman lipun alle vasta 1970-luvun lopulla.

5.2. Hyvät vuodet

Talouden ja järjestöelämän uudet tuulet

Jatkosodan päättyminen sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden uudelleenjärjestelyt loivat maahamme aivan uuden yhteiskunnallisen tilanteen. Yhtäältä Suomella oli suoritettavanaan suuret sotakorvaukset, joista merkittävä osa oli toimitettava metalliteollisuuden tuotteina. Tämän alan aikaisemmin melko vaatimaton teollisuus kasvoi voimakkaasti koko Suomessa. Myös Varkaudessa metallipuoli laajentui työntekijämäärällä mitaten lähes kolminkertaiseksi 1940-luvun lopun vuosina. Toki Varkauden perinteinen puunjalostusteollisuuskin laajeni sotien jälkeisinä vuosina. Samalla se tosin koneellistui, eikä työvoiman tarve enää lisääntynyt entiseen tahtiin. Silti kauppalan asukasluvun kiihkein kasvu ajoittui heti toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin sisäänmuutto oli vilkasta ja syntyvyysluvut ponnahtivat korkealle. Vuonna 1950 Varkaudessa olikin yli 17 000 asukasta, joten kasvu oli viidessä vuodessa lähes 30%.

Toisekseen sodan päättyminen mullisti Suomen poliittisen ja järjestöllisen elämän. Aikaisemmin kielletyt kommunistiset ja kansandemokraattiset liikkeet saivat jälleen toimintavapauden. Poliittisesti kommunisteista tuli voimatekijä heti vuoden 1945 eduskuntavaaleissa, ja myös paikallisesti heidän painoarvonsa kasvoi. Varkaudessa SKDL sai vuoden 1945 kunnallisvaaleissa yli 40% äänistä ja koko valtuuston voimasuhteet olivat 27-8 vasemmiston hyväksi. Myöhemmin SKDL:n kannatus laski sosialidemokraatteja pienemmäksi, mutta vasemmisto säilytti noin kahden kolmasosan enemmistönsä aina 1960-luvun alkuun saakka.

Järjestöllisesti 1930-luvulla vaikeuksissa ollut työväen toiminta elpyi kautta maan sodan päättymisen jälkeen. Uusia - erityisesti kommunistisia - järjestöjä perustettiin runsaasti, ja kaikkiaan toiminnassa mukana olleiden määrä kasvoi ennennäkemättömiin mittoihin. Toisaalta vasemmistoryhmien välillä virisi kohta sotien jälkeen kilpailu työväenjärjestöjen määräysvallasta. Tämä sisäinen valtataistelu ulottui niin urheiluliikkeeseen kuin paikallistasolle aina Varkauteen saakka värittäen osaltaan Tarmon toimintaa pitkin 1940- ja 1950-lukuja.

Vaihtuvat johtomiehet ja uudet alaosastot

Tarmo oli toiminut kohtuullisen aktiivisesti useilla lohkoilla sotavuosista huolimatta. Niinpä pitkäaikaista katkosta seuraelämään ei tullut, vaan toimintaa päästiin aloittelemaan jo vuoden 1944 lopulla. Tammikuun 1945 vuosikokouksessa seuran puheenjohtajaksi valittiin edelleen läpi sotavuosien nuijan varressa ollut Matti Hiltunen ja rahastonhoitajana jatkoi edelleen Albin Jaskio.uudeksi sihteeriksi vuosikokous valitsi Otto Laitisen, joka sittemmin tekikin pitkän päivätyön Tarmon johtoelimissä. Johtokun-nan muut jäsenet olivat Arvo Heiskanen, Heikki Puustinen, Einari Vilpponen ja Veikko Tarvainen; kaikki 1940-50 lukujen vahvoja nimiä Tarmon johtotehtävissä.

Ensimmäisen sodanjälkeisen vuosikokouksen valinnat sujuivat vielä ilman näkyviä erimielisyyksiä, mutta kaikkiaan 1940-luvun loppu ja 1950-luvun alku olivat seuran johtoelimissä vilkkaan vaihtuvuuden aikaa. Vuoteen 1961 mennessä Tarmolla näet ehti olla peräti 11 puheenjohtajaa ja kahdeksan sihteeriä; myös johtokunnan jäseniä jouduttiin vaihtamaan välillä jopa useita kertoja vuodessa. Näin suuren vaihtuvuuden aiheuttivat osaltaan vasemmiston sisäiset kiistat, joihin palataan tarkemmin jäljempänä. Toki osa eroamisista johtui myös paljon arkisemmista syistä: työesteistä, sairastumisista ja paikkakunnalta muutoista.

Pisimmillään puheenjohtajana 1940-50-luvuilla oli 1958 valittu Jaakko Viitasaari, jonka "virkakausi" oli kolmen vuoden mittainen (1958-60). Kaksi vuotta nuijaa heiluttelivat Einar Friman (1952-53), Eero Paasi (1954-55) ja Kalervo Lehto (1956-57). Kuohunta tasaantui siis ainakin tässä suhteessa 1950-luvun edetessä. Sen sijaan aikaisemmin puheenjohtajaa vaihdettiin taajaan. Tammikuussa 1946 puheenjohtajaksi äänestetty Matti Tarvainen luopui paikastaan kesken kauden ja hänen tilalleen tuli Heikki Puustinen. Vuoden 1947 kokouksessa Puustinen valittiin jatkamaan toimessa, mutta seuraavana vuonna hänen tilalleen tuli Martti Salmela, joka puolestaan hävisi vuoden 1949 puheenjohtajakilvan Veikko Tarvaiselle. "Veksan" johtajakausikin jäi vuoden mittaiseksi, sillä tammikuussa 1950 nuijan varteen tuli Ensio Räisänen.

Vuonna 1950 Tarmon puheenjohtajana ehti toimia peräti kolme henkilöä, sillä Räisänen luopui opiskelujensa takia johtopaikasta jo huhtikuussa. Hänen tilalleen tullut Martti Salmela puolestaan jätti luottamustoimen työkiireiden takia syyskuussa Tauno Puustiselle. Ehkä vilkas vaihtuvuus vaikutti osaltaan siihen, että 1951 puheenjohtajaksi valittiin veteraani Matti Hiltunen. Hänen vuoden kestäneen kautensa jälkeen puheenjohtajuuden alituinen vaihtuminen sitten jo hidastuikin Einar Frimanin otettua johdon käsiinsä olympiavuonna 1952.

Tarmon kahdeksasta 1940-50-luvuilla toimineesta sihteeristä olivat kolme vuotta toimessaan Otto Laitinen (1945-46 ja 1949), Kalervo Lehto (1952-53 ja 1955) ja Martti Salmela (1957-59). Kaksi kautta pöytäkirjoja pitivät puolestaan Arvo Heiskanen (1947-48) ja Aimo Karttusalo (1954 ja 1956). Vuoden mittaiseksi sihteerin pesti jäi Veikko Tarvaisella (1950), Soini Hännisellä (1951) ja Yrjö Hallalla (1960). Sihteerie vaihtuvuus oli jo selvästi vähäisempää kuin puheenjohtajien, mikä on jo seuran toimivuuden kannalta ymmärrettävää. Pysyvimmin tehtävässään olivat kuitenkin rahastonhoitajat, sillä 1960-luvun alkuun mennessä ehti olla vain neljä rahakirstun vartijaa. Albin Jaskio toimi tehtävässä vuodet 1938-1949 lähes yhtämittaisesti; häntä "tuurasi" Otto Laitinen välillä vain yhden kauden (1948). 1950-luvulla rahastonhoitajina toimivat sitten seuran pitkäaikaiset aktiivit Vilho Hiltunen (1950-53) ja Kyösti Pulkkinen (1954-59).

Tarmon johtokunta saattoi uusiutua perusteellisesti ei pelkästään vuosikokouksessa vaan jopa kesken toimikauden. Esimerkiksi vuonna 1952 peräti kuusi johtokunnan seitsemästä varsinaisesta tai varajäsenestä jättäytyi sivuun kesken kauden, joten heidän tilalleen jouduttiin valitsemaan uudet. Asiakirjoista eivät suoraan käy selville eroamisten taustat, mutta epäilemättä juuri tuolloin kuumana käyneet vasemmiston sisäiset kiistat olivat ainakin osasyynä vaihtuvuuteen. Tammikuun 1952 vuosikokouksessa näet Einar Friman kukisti puheenjohtajavaalissa Veikko Tarvaisen kovan poliittisen kädenväännön jälkeen.

Suuren vaihtuvuuden takia ei läheskään kaikkia Tarmon johtokunnan jäseniä 1940-50-luvuilta ole tässä yhteydessä mahdollista mainita. Lueteltakoon siis vain muutamia pisimpää mukana olleita aktiiveja. Heitä olivat esimerkiksi Einari Vilpponen, seuran myöhempi puheenjohtaja Emil Avikainen, hiihtäjänäkin kunnostautunut Hugo Ikäheimonen, Emil Sikanen, Otto Romppanen sekä Tarmon nyrkkeilyn voimahahmoihin kuulunut Lauri Valkonen. Erään mielenkiintoisen havainnoin johtoelimistä voi kuitenkin tehdä: naisia ei mukaan enää juuri mahtunut, vaikka heillä vielä maailmansotia ennen oli vahva asema seuran toiminnassa. Muutoksen selittää Varkauden Työväen Naisvoimistelijoiden perustaminen 1945; seikka, johon vielä palataan myöhemmin.

Tarmon jäsenmäärä kasvoi heti sotien jälkeen voimakkaasti. Kun 1930-luvulla päästiin parhaimmillaan runsaaseen 300 jäseneen, 1945 heitä oli jo 468 ja kaksi vuotta myöhemmin vasta 1960-luvulla ylittynyt huippumäärä 627. Yleisen vasemmistolaisen järjestötoiminnan nousun lisäksi kasvanutta jäsenmäärää selittävät alaosastojen perustaminen eri puolille kauppalaa sekä niiden avulla tehostettu jäsenrekrytointi. Rivijäsenten lisäksi Tarmoon siirtyi myös muutamia urheilijoita WU:n riveistä. Naisten osuus jäsenistössä sen sijaan kutistui VTNV:n perustamisen jälkeen entisestään: esimerkiksi vuoden 1947 ennätyksellisessä jäsenkunnassa oli vain 10 naista.

Yksi Tarmon sodan jälkeisen nousun peruspilareita oli uusien alaosastojen perustaminen kauppalan eri osiin. Ennen talvisotaahan seuralla oli alaosastot Lehtoniemessä ja Puurtilassa. Niiden toiminta kuitenkin hiipui 1930-luvulla melko vähäiseksi. Uusi alaosastojen perustamisaalto käynnistyi heti sotien jälkeen. Kauppalan väestömäärä lisääntyi ja uutta väkeä siirtyi erityisesti reuna-alueille: Lehtoniemeen, Luttilaan, Puurtilaan ja Könönpeltoon. Myös kansakoulujen perustaminen, koulurakennusten korjaaminen tai uusien rakentaminen paransivat liikuntamahdollisuuksia alueilla; olivathan koulujen voimistelusalit pitkään keskeisiä harrastuspaikkoja.

Lehtoniemen "nukahtanut" alaosasto Vauhti perustettiin uudelleen keväällä 1945 ja lähes välittömästi syntyivät myös Puurtilan Vastus ja Luttilan Tarmo. Vielä ennen 1940-luvun loppua perustettiin alaosastot Kuvansiin (Kuohu 1948) ja Könönpeltoon (Kiri 1948). Näin Tarmon toiminta oli levitetty tehokkaasti koko kauppalan alueelle. Alaosastojen perustaminen oli tarkasti harkittu ja suunniteltu operaatio. Useimmissa tapauksissa perustaminen lähti liikkeelle emäseurasta, joka lähetti myös edustajansa uusien alaosastojen perustaviin kokouksiin. Veikko Tarvaisen toteamus: "Panimme pystyyn Könönpellon Kirin, Kuvansin Kuohun, Luttilan Tarmon ja Puurtilan Vastuksen", kuvaa hyvin perustamistyötä. Näin olletikin, kun Tarvainen itse edusti Tarmoa monessa perustavassa kokouksessa.

Alussa uusien osastojen toiminta oli vilkasta ja emäseura sai välillä jopa hillitä liiallista innostusta, sillä kilpailuja tahdottiin järjestää yhtä aikaa pääseuran kisojen kanssa. Alaosastojen tärkeimmät toimintamuodot olivat voimistelu, hiihto sekä erilaiset voimalajit. Puurtilan alaosaston toiminnasta esimerkiksi löytyy seuraava kuvaus:

"Se oli semmosta, etupäässä hiihtokilpailut oli. Sitten kouluilla oli semmosta harrastusta kuin jotakin jumppaa. Mulle jäi semmonen kuva, että siellä kävi etupäässä pojat. Mitään järjestettyä toimintaa ei ollut. Olihan meillä painonnostovälineet, puntit. Nostettiin painoja ja hommattiin lavat. Se oli semmosta sisällä tapahtuvaa toimintaa ja siihen me saattin koulutilat. Sitten oli muu voimistelu, sitä oli aina kerran pari viikossa hyvin vilkkaasti. Sitä oli hyvin pitkään, ettei sitä ollut. Ei sattunut todennäköisesti kaikille se aika, vetäjä oli poissa tai semmosta".

Haastattelu viittaa alaosastojen toiminnan hiipumiseen, mikä tapahtui melko pian 1940-luvun lopulla. Jo vuonna 1949 näet emäseurassa kannettiin huolta osastojen ohjaajapulasta ja vaisustatoiminnasta. Niinpä toiminta useissa alaosastoissa loppui lähes kokonaan 1950-luvun alussa. Luttilassa ja Könönpellossa harrastus virisi uudelleen 1954 ja Kvansin Kuohu puolestaan itsenäistyi omaksi TUL:n alaiseksi urheiluseuraksi. Puurtilassa taasen Vastuksen toiminta lopahti, kun alueen valtaurheilu pesäpallo jäi pois niin Tarmon kuin VarTP:n ohjelmasta 1940-luvun lopulla. Lopulta pesäpallon otti ohjelmaansa uusi, ensin WU:n alaosastoksi perustettu, Puurtilan Kisa-Pojat, joka syntyi 1948.

Uuden alaosaston, Puurtilan Veikkojen toimintaa viriteltiin vielä 1950-luvun lopussa, mutta innostus lopahti jo muutaman vuoden kuluttua. Myös Lehtoniemen Vauhdin toimintaa elvytettiin 1950-luvun lopulla, mutta entisiin mittoihin ei harrastusta enää pystytty nostamaan. 1960-luvulla elettiin jo hiljaista aikaa. Ruokojärvellekin pantiin pysytyyn oma alaosasto Vire 1958, mutta senkin vireys heikkeni uuden vuosikymmenen edetessä. Näin alueellisten ja pitkälle harrastuspohjaisten seurojen toiminta vähitellen tyrehtyi kokonaan. Tähän vaikuttivat ensinnäkin harrastus- ja suorituspaikoille kohdistetut lisävaatimukset, kulkuyhteyksien yleinen paraneminen sekä koko työväen yhteinäiskulttuurin pirstoutuminen.

Tarmon seuraorganisaatio oli 1940-50-luvuilla paljolti samanalainen kuin ennen maailmansotaakin. Jaostot hoitivat käytännön rutiinit ja järjestelyt, mutta johtokunnalla oli edelleen vahva asema toiminnan pyörittämisessä. Hiihto-, paini-, nyrkkeily ja yleisurheilujaostot toimivat läpi mainittujen vuosikymmenten. Uusien lajien tulon myötä seuraan perustettiin mm. suunnistus- ja painonnostojaosto, shakkikerho sekä uudelleen elvytetty valitusjaosto. 1950-luvun loppulla Tarmossakin alettiin aikaisempaa enemmän kiinnittää huomiota toiminnan kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Uusiin haasteisiin pyrittiin vastaamaan mm. laatimalla ensimmäinen toimintasuunnitelma 1958. Vaikka "...vilkkaan keskustelun jälkeen päätettiin noudattaa toimintasuunnitelman kohtia", vakiintui tämän tyylinen suunnittelu Tarmon toiminnassa vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Naiset omaan seuraan

Naisilla oli ollut Tarmossa näkyvä asema jo perustamisajoista lähtien niin liikunnallisella kuin seuratoiminnan yleiselläkin tasolla. 1930-luvun lopulla kuitenkin naiset ja seuran johto ajautuivat selviin erimielisyyksiin toiminnan laajuudesta ja painopisteistä. Vuoden 1936 vuosikertomus esimerkiksi kuvaa naisten toimintaa näin:

Naisilla on kolme voimistelunohjaajaa, mutta voipa sanoa, että parempiinkin tuloksiin voimistelun alalla voitaisiin päästä, jos työjako olisi tasaisempi useamman kesken.

Naiset itse sen sijaan antavat asiasta kokolailla erilaisen kuvan: "Sitten pistimme tuumat tukkaan ja päätimme saada uutta tuulta purjeisiin. Päätimme ruveta pitämään käsityöiltoja ja näin saada taas tyttäremme kokoon. Tämä onnistuikin hyvin".

Hankaus jatkui sotavuosiin saakka, mutta poikkeusaikana naisten toiminta oli itse asiassa koko seuran kannalta elintärkeää ja sitä arvioitiin varsin myönteiseen sävyyn. Rauhan palattua vaikeudet kuitenkin palasivat. Taustalla oli naisten vähäinen arvostus ja toisaalta naisten halu kehittää toimintaansa ja saada mm. uusia voimistelunohjaajia koulutukseen Pajulahteen. Kiista kulminoitui 1945 juuri naisten anomukseen saada eräs aktiivi voimistelukursseille seuran kustannuksella. Johtokunta hylkäsi anomuksen ja samantien paikalla olleet naiset marssivat viereiseen huoneeseen perustamaan oman erikoisseuran.

Tarmon toimintakertomus ilmaisee lakoonisesti "4.9.1945 perustivat naiset oman erikoisseuransa, joka sai nimekseen Varkauden Työväen Naisvoimistelijat". Ratkaisevassa johtokunnan kokouksessa mukana ollut Veikko Tarvainen kertoo tunnelmista värikkäämmin:

"Herrajestas, sitten me hoksattiin, kuka keittää kahvit ja kuka hoitaa nämä keittiöhommat ja muut, kun järjestetään juhlia. Käytiin puhumassa (viereisessä huoneessa), että älkää hyvät tytöt tällaista. Mutta se oli peruuttamaton. Ja ne perusti sen seuran. Ja sitä yritettiin estää kaikin tavoin ja koettaa puhua, mutta ei auttanut. Ne perusti. Se oli onnettomuus, että meillä oli helvetin hyviä yleisurheilutyttöjä. Kun VTNV tuli se ei ottanut ohjelmaansa kuin pelkästään voimistelun. Ja nyt kun ne eros Tarmosta niin naisten yleisurheilu ja hiihto, mikä meillä oli hyvässä mallissa, loppu kokonaan koko paikkakunnalta".

Uuden seuran perustaminen siis lamaannutti naisurheilun TUL:n puolella Varkaudessa pitkäksi aikaa. Myös Tarmon voimisteluharrastus kärsi vakavan takaiskun naisten lähtiessä omille teilleen. Toisaalta oman seuran perustaminen oli pitkäaikaisen kehityksen tulos, ei vain yhden kokouksen päätökseen kytkeytynyt. Todennäköisesti ero olisi tapahtunut jossain vaiheessa myöhemmin ja jonkin toisen kiistan jälkeen, vaikka asiat 1945 vielä olisikin sovittu. Joka tapauksessa Tarmolle naisten eroaminen oli karvas pala, sillä tällä kertaa - toisin kuin VarTP:n syntyessä 1939 - seura menetti aktiivisen ja toimivan osan jäsenistöstään, jolla sitä paitsi oli suuri merkitys yhteisten tilaisuuksien järjestelyissä.

Voimailulajien kukoistus ja hiipuminen

Voimailulajit, erityisesti paini ja nyrkkeily olivat jo ennen sotia Tarmon vahvoja osa-alueita. 1940-luvun lopussa ja seuraavan kymmenluvun alussa voimalulajit kokonaisuudessaan - uutena myös painonnosto - elivät todellista kultakautta. Harrastus oli laajaa, nuorisotoiminta pyöri mallikkaasti ja kilpailumenestystäkin tuli. Näin siitä huolimatta, etteivät harjoitusolot tuon ajan Varkaudessa juuri kehuja kestäneet. 1950-luvun puolivälin tienoilta voimailulajien harrastus kuitenkin alkoi hiipua; kehitys oli siis saman suuntainen kuin Tarmon toiminnassa kaikkiaan. Vuosikymmenen loppu oli sitten jo toiminnallisen hiljaiselon aikaa - voimailulajeissakin siirryttiin hyvistä ajoista vaikeisiin vuosiin.

Tarmon 1930-luvun valtalaji paini säilytti asemansa pitkälle 1950-luvulle saakka. Seura oli tässä lajissa TUL:n parhaita ja omassa piirissään selvä ykkönen. Jo ennen sotia menestyksellisen uransa aloittanut ja 1944 Suomen mestaruuden voittanut Veikko Tarvainen oli avainhahmo painin menestyksessä. Hän tuli 1946 kauppalan liikuntaneuvojan virkaan ja sai vastattavakseen lähinnä TUL:n puolen toiminnasta. Tarvainen jatkoi kilpailu-uraansa vielä vuosikymmenen lopun ja saavutti palkintosijoja mm. TUL:n mestaruuskilpailuissa. Tarvaisen panos näkyi vahvana myös valmennuspuolella sekä harjoitustilojen hankkimisessa. Mutta uusia nimiä oli jo tulossa: Vilho Itkonen ja Erkki Kari ylsivät palkinnoille niin SM- kuin TUL:n mestaruuskisoissakin. Menestystä seuralle toivat myös Toimi Mustonen, Aulis Immonen sekä WU:sta palannut Otto Vihavainen.

Uuden vuosikymmen menestynein tarmolainen painija oli Reijo Nykänen, joka jo 1950-luvun alussa menestyi liiton mestaruuskilpailuissa ja myöhemmin voitti myös SM-kultaa. Hänet palkittiin useana vuonna Tarmon parhaana urheilijana. Seuran painitoiminnan kannalta Nykäsen siirtyminen 1955 WU:n riveihin olikin paha takaisku ja se hiljensi huomattavasti jo hiipumassa ollutta harrastusta. Kaikkiaan WU:n painin elpyminen vuosikymmenenpuolivälissä muutti lajin asetelman Varkaudessa perusteellisesti. Vanha valtaseura Tarmo jäi taka-alalle samalla kun naapuriseuran edustajat ylsivät aina kansainväliselle huipulle saakka.

Parhaina vuosinaan Tarmo oli TUL:n johtavia painiseuroja. Niinpä esimerkiksi liiton valmennusleirejä järjestettiin Varkaudessa tämän tästä. Merkittävimpänä tunnustuksena voidaan pitää vuoden 1948 SM-kisojen ja olympiakarsintojen isännyyttä neljässä painoluokassa. Menestyksestä huolimatta painilla ei enää 1950-luvun alussa mennyt taloudellisesti kovin hyvin. Lajista oli toki tullut entistä selvemmin kilpaurheilua, sillä esimerkiksi vielä 1940-luvulla ominaiset viihdenumerot jäivät pois painikilpailuista. Lisäksi seuran painijat pitivät vuodesta 1949 lähtien ns. selkävoittotilastoa menestyksen mittaamiseksi. Silti kilpailut alkoivat tuottaa taloudellisesti tappiota. Samalla jouduttiin kilpailukosketusta muualle rajoittamaan, sillä edustajille ei aina ollut varaa maksaa korvauksia. Painin hiipuminen 1950-luvun lopulla kertoi ehkä parhaiten koko seuran toiminnan lamaantumisesta, niinpä uutta nousua jouduttiin rakentamaan seuraavalla vuosikymmenellä aivan alkutekijöistä.

Paljolti samanlainen kehityskaari löytyy toisen voimailulajin, nyrkkeilyn, vaiheista. Myös sen harrastus oli 1940-luvulla ja seuraavan kymmenluvun alussa vahvaa: Otto Laitisen, Erkki Liukkosen ja Lauri Valkosen vetämissä harjoituksissa riitti iskijöitä. Huonoista harjoitusoloista huolimatta innostusta riitti. 1940-luvun lopun parhaiden nyrkkeilijöiden Erkki Itkosen ja K.Gäddnäsin jälkeen menestykseen ylsivät mm. Pentti Hyvärinen (TUL:n ja Suomen mestaruus), Pentti Immonen sekä Esa Hentunen. Tarmo järjesti myös itse kansainväliset nyrkkeilyt jo vuonna 1945. Kisoissa oli edustajia Ruotsista, josta saatiin vieraita myöhemminkin.

Nyrkkeilyinnostus osoitti ensimmäisiä laantumisen merkkejä 1950-luvun alussa, jolloin toiminta vielä "...oli suhteellisen vilkasta. Tulevaisuus ei kuitenkaan näytä enää yhtä valoisalta. Harrastus on vähenemässä. Harjoitushuoneemme on epäkäytännöllinen ja sitä saadaan käyttää liian vähän". Harrastus todella hiipui pitkin 1950-lukua, vaikka kilpailullista menestystä vielä tuli. Vakava isku nyrkkeilylle oli kirkkaimman tähden, Pentti Hyvärisen, siirtyminen WU:n riveihin 1956. Tuosta iskusta toipumiseen meni pitkä aika ja samalla Tarmon nyrkkeily kuihtui niin, että 1958 ei seuraotteluja voitu enää järjestää, koska joukkuetta ei saatu kokoon. Näin tässäkin voimailulajissa jouduttiin seuraavalla vuosikymmenellä järjestämään toimintaa koko lailla uudelta pohjalta.

Painonnosto otettiin Tarmon ohjelmaan uutena lajina toukokuussa 1945. Alkuinnostus oli kova: välineitä hankittiin ja harjoitukset käynnistettiin heti saman tien. Painonnosto levisi kauppalan eri puolille kansakoulujen rakentamisen ansiosta. Esimerkiksi Puurtilassa rautoja kolisteltiin koulun voimistelusalissa. Toiminnan vauhdikkaasta alusta kertoo myös TUL:n mestaruuskilpailujen isännyys 1946. Alkuvuosien moottorit painonnostossa olivat Taisto Liimatainen, Lauri Hovila ja yleisurheilijanakin kunnostautunut Erkki Starck. Innostus laimeni kuitenkin nopeasti jo 1940-luvun lopulla ja seuraavalla vuosikymmenellä ei useana vuonna valittu lajille omaa jaostoa lainkaan. 1950-luvun lopulla painonnosto elpyi ja WU:n kanssa järjestettiin yhteisiä kisoja. Sotien jälkeiseen innostukseen ei kuitenkaan enää ylletty.

Yleisurheilun huippuvuodet

Sotien jälkeen yleisurheilu oli niin Tarmossa kuin Varkaudessa yleensäkin lamassa. Kenttätilanne oli heikko, eikä sisäharjoittelupaikoissakaan ollut kehumista. Tarmon johtokunnassa keskusteltiin "yleisurheilun henkiin herättämisestä" jo alkuvuonna 1945. Varsin pian toiminta lähtikin liikkeelle, vilkastui ja saavutti seuraavan vuosikymmenen alussa uuden urheilukentän valmistumisen (1951) aikoihin ennätyksellisen suosion ja menestyksen.

Ensimmäisenä käynnistettiin uudelleen perinteinen Varkauden halkijuoksu, jolla yleisurheilukausi avattiin keväästä 1945 lähtien. Aluksi järjestelyistä huolehti Tarmo, mutta 1946 kilpailun järjestämisvastuu siirtyi kauppalalle. Samalla osanottajien määrä lisääntyi ja juoksusta tuli paikallinen suurtapahtuma. Tarmon yleisurheilu eli muutenkin nousukautta koko 1940-luvun lopun: jäsentenvälisiä kilpailuja pidettiin säännöllisesti läpi kesän, kansallisia kisoja oli vuosittain ainakin yhdet ja 1949 seura sai järjestettäväkseen naisten yleisurheilun SM-kisat. Lisäksi Tarmo ja WU järjestivät yhteisiä kisoja, joista ehkä tunnetuimmat olivat kesän 1950 "amerikkalaiskilpailut". Ulkomaisten huippujen lisäksi Varkaudessa nähtiin 1940-50-lukujen vaihteessa tukku kansallisia kärkinimiä olympiavoittaja Tapio Rautavaarasta lähtien.

Tarmon omatkin yleisurheilijat ylsivät aina kansalliselle huipulle saakka. Pisimpään mukana oli seiväshyppääjänä ja moniottelijana tunnettu ja maaotteluedustuksiin yltänyt Erkki Starck. Hän huolehti myös osaltaan - yhdessä esimerkiksi Ahti Aholan, Veikko Tarvaisen ja Martti Salmelan kanssa - ohjauksesta ja valmennuksesta sekä kokosi lisäksi ympärilleen varsin vahvan seiväshyppääjien joukon. Muita tuon ajan tunnetuimpia yleisurheilunimiä olivat pika- ja aitajuoksuissa Yrjö Halla, Eino Kääriäinen ja Eino Anttila; keskimatkoilla Pentti Kosunen, Teuvo Jauhiainen ja Unto Föhr sekä heittäjät Martti Ruotsalainen ja Viljo Janhunen. Pikajuoksija Adolf Turakainen edusti 1950-luvun alussa Tarmoa ja myös maaottelutasolla Suomea, mutta tuli myöhemmin tunnetuksi radioselostajana ja toimittajana.

Omassa piirissään Tarmo oli useana vuonna selvästi paras yleisurheiluseura. Varkaudessa kilpailu kaupungin hegemoniasta oli kuitenkin kova, sillä myös WU:n yleisurheilu eli loistokauttaan 1940-50-luvuilla. Keskinäiset kamppailut olivat yleensä tiukkoja ja seurojen yhdessä järjestämiä kilpailuja seurasi parhaimmillaan yli 3 000 katselijaa. Varkautelaisen yleisurheilun kannalta historiallisena tapahtumana voidaan pitää vuoden 1952 kolmimaaottelua Norja-Ranska-Suomi, jolloin peräti kuusi paikkakunnan yleisurheilijaa edusti Suomea. WU:sta mukana olivat Oiva Halmetoja, Osmo Pitkänen, Jaakko Suikkari ja Reino Suomalainen sekä Tarmosta Erkki Starck ja Adolf Turakainen.

Tarmon yleisurheilun hiipuminen 1950-luvun lopulla oli seurausta yhtäältä nuorisotoiminnan heikkoudesta ja muiden lajien - esimerkiksi palloilujen - aseman vahvistumisesta. Toisaalta työväen urheilun sisäiset ristiriidat loivat epävarmuutta niin Tarmon toimintaan yleensä kuin yleisurheiluunkin. Epävarmuus edustustehtävien ja kilpailutoiminnan jakautumisesta keskusliittojen välillä johti lopulta uuden erikoisseura Varkauden Kenttä-Veikkojen perustamiseen 1959. Uuden seuran syntyminen tiesi Tarmon yleisurheilun painumista aallonpohjaan vuosikausiksi. Uutta nousua saattiin odotella aina 1970-luvulle saakka.

Hiihdon lyhyt kultakausi

Ennen maailmasotaa voimissaan olleiden tehtaan hiihtojen perinne elpyi Varkaudessa heti 1945. Tuolloin Tarmon edustaja Veikko Viljakainen voitti "hiihtokuninkaan" tittelin ja seura vei muutkin palkintosijat. Kun samana vuonna Tarmon joukkue voitti vielä 3 x 10 km:n TUL:n mestaruuden, ei ihme, että vuosikertomus totesi hiihdon olleen "toinen menestyksekäs urheilumuoto".

Menestys hiihtoladuilla jatkui läpi 1940-luvun lopun. Liiton mestaruuskilpailuista tuli palkintoja joka vuosi niin viesteissä kuin henkilökohtaisilla matkoillakin. Lisäksi Tarmo voitti useaan otteeseen - parhaimmillaan kahdeksan kertaa peräkkäin - Varkauden ja Kuopion välisen "maakuntaviestin". Vuonna 1950 Viljo Suhonen pääsi ensimmäisenä tarmolaisena hiihtäjänä kilpailumatkalle ulkomaille, Tshekkoslovakiaan, jossa hän menestyi erinomaisesti. Samana vuonna seura sijoittui TUL:n sisäisessä kilpailussa seitsemänneksi, mikä osaltaan myös kertoo hiihdon hyvästä tasosta. Suhosen lisäksi tuon ajan kärkinimet laduilla olivat Veikko Turunen, Hugo Ikäheimonen, Einar Vilpponen, Veikko Hartikainen sekä jo mainittu Veikko Viljakainen.

Viljo Suhonen menestyi erinomaisesti vielä ikämiessarjoissa kilpaillessaankin, mutta muutoin Tarmon hiihto alkoi laskea alamäkeä 1950-luvun kuluessa. Eräs hiipumisen taustatekijä oli kunnollisen hiihtokeskuksen puuttuminen. Tätä asiaa Tarmon johtokunnassakin käsiteltiin moneen otteeseen, mutta paikkakunnan päättävissä elimissä ei asia edennyt. Toisaalta hiihtoa alkoi vaivata rahapula, vaikka tuloja koetettiin hankkia niin iltamilla kuin muillakin tilaisuuksilla. Tilanne ei silti oleellisesti parantunut: "Jaosto on saanut järjestää Päivärinteen huvialueella monenlaista tanssi-iltaa taloudellisen aseman parantamiseksi, mutta sekin oli kuluneena vuotena varsin heikko apu". Jo edellä esille tullut iltamaperinteen kuihtuminen näkyy selvästi tässäkin tapauksessa, eikä hiihtojaosto onnistunut löytämään uusia tulonlähteitä ehtyneiden tanssi-iltamien siialle.

Kolmannen selityksen hiihdon alamäkeen tarjoaa nuorisotoiminnan laiminlyönti. Sama hiihtäjäsukupolvi kilpaili ja edusti Tarmoa useita vuosia, eikä uusien kykyjen kasvamisesta pidetty ajoissa huolta. Näin veteraanien päätettyä uransa ei työn jatkajia löytynytkään, vaikka jo hyvinä vuosina ongelma oli tiedostettu: "Vaikka olemmekin tehneet paljon työtä hiihtourheilun hyväksi, niin on kuitenkin todettava, että paljon on vielä tekemättäkin ja se on etenkin nuorten toiminnassa ja heidän hyväkseen".

Hiihdon nousukausi jäi kaikkiaan lyhyeksi, sillä jo ennen 1950-luvun puoliväliä laji alkoi olla alamaissa. Vasta uuden vuosikymmenen alkaessa hiihto pääsi uudelleen nousuun ja kohosikin pian yhdeksi Tarmon voimakkaimmista lajeista.

Voimistelua, uintia, shakkia ja valistusta

Tarmon perinteikkäimpiin urheilumuotoihin kuulunut voimistelu koki ankaran takaiskun naisten erottua ja perustettua oman seuransa. Vielä 1940- ja 1950-luvuilla tosin poikien ja miesten voimisteluharjoituksia järjestettiin kauppalan eri puolilla kansakoulujen voimistelusaleissa. Tällöin kyseessä oli ryhmävoimistelu, joka tähtäsi esiintymisiin erilaisissa näytöstilaisuuksissa. Niinpä esimerkiksi seuran 35-vuotisjuhlissa 1947 esiintyi miesvoimistelijaryhmä, ja saman vuoden piirijuhlilla oli mukana 20 voimistelijapoikaa, mutta vain kolme miestä. Voimistelun "sielu" noina vuosina oli Arvo Heiskanen, joka suunnitteli useimmat ohjelmat.

Liitto-, piiri- ja muiden juhlien ansiosta ryhmävoimistelu pysyi hengissä pitkin 1950-lukua. Liittojuhlille saattiin kyllä joka kerta voimisteluryhmä, mutta telinevoimistelun harrastus kuihtui vähitellen kokonaan. Niinpä vuonna 1953 "Päätettiin myydä seuralle tarpeettomat nojapuut, sikäli jos hinta on arvoa vastaava". Tarmon voimistelu jäi näin enää pienen harrastajajoukon varaan, eikä voimistelu enää myöhemminkään saavuttanut niitä asemia ja sitä merkitystä, joka lajilla oli vielä maailmansotien välisenä aikana.

Tässä yhteydessä kannattaa korostaa vielä TUL:n liittojuhlien suurta merkitystä 1940-50-lukujen toiminnassa. Erityisesti vuosien 1946 ja 1954 liittojuhlat tuntuvat jääneen osallistujien mieleen. Ensin mainittu epäilemättä, koska työväen urheilu ylisummaan eli tuolloin voimakasta nousukautta ja liittojuhlissa oli vahva "näyttämisen maku". Tarmostakin matkasi "härkävaunuissa" iso osallistujajoukko. Lisäksi mukana oli vielä myös naisvoimistelijoita, vaikka lajin oma erikoisseura oli jo perustettu. 1954 puolestaan liittojuhlat olivat poikkeuksellisen näyttävät, koska TUL täytti tuolloin 35 vuotta. Tarmosta mukana oli mm. yli 100 voimistelijapoikaa. Heidän huoltamisessaan kuitenkin oli pieniä ongelmia; niinpä päällysmiehet saivat välillä itse huolehtia poikien muonituksesta.

Uinnin osalta 1940-50-luvut olivat varsin hiljaista aikaa, vaikka vielä 1948 Tarmo järjestikin TUL:n nuorten uintimestaruuskilpailut ja uintileirin. Uimanäytöksiä toki järjestettiin edelleen ja myös Varkauden halkiuinti pidettiin muutamana vuotena sotien jälkeen. Noiden vuosikymmenten uimareista mainittakoon Ensio Räsänen, Lauri Valkonen, Irene Pennanen sekä halkiuinninkin voittanut Marita Kosunen. Myöhemmin vesien saastuminen lopetti uintiurheilun lähes tyystin. Vasta uimahallin valmistumisen jälkeen laji sai uudelleen merkittävää jalansijaa Varkaudessa.

Pieni yksityiskohta Tarmon historiassa on shakkikerhon perustaminen 1950. Älypelin innostus ei kuitenkaan muodostunut pitkäaikaiseksi, sillä laji katosi seuran ohjelmasta parissa vuodessa. Shakin ottaminen mukaan lajivalikoimaan kertoo toki laajemmasta ilmiöstä. Pitkin 1940-luvun loppua ja 1950-lukua näet Tarmossa - kuten muissakin työväenjärjestöissä - eli vahvana jäsenistön valistamisen tarve ja pyrkimys - kasvattaa urheilevaa nuorisoa myös henkisesti. Ajatus sinäsähän ei ollut uusi, sillä samanlaisia pyrkimyksiä esiintyi jo 1930-luvulla sekä uudelleen toisen maailmansodan vuosina.

Varsinainen valistusjaosto saatiin Tarmossa pystyyn 1948. Seuraavana vuonna jaosto esitti "erityisten henkisten kilpailujen järjestämistä seuran jäsenille". Kilpailujen oli määrä sisältää mm. puhetta, lausuntaa, laulua ja soittoa. Valistustoiminta oli sotien jälkeisinä vuosina yksi TUL:n toiminnan painopistealueita. Myös koko liiton tasolla yllettiin parempiin tuloksiin kuin aikaisemmin. TUL:n historian kirjoittaja Seppo Hentilä väittää, että "noina vuosina TUL oli toiminnallisesti kaikkien lähimpänä henkisen ja fyysisen kasvatuksen tasapainon ihannettaan. " Toki Tarmossakin valistustoiminta pyöri muutaman vuoden varsin hyvin lähinnä Veikko Tarvaisen tapaisen aktiivien ansiosta. 1950-luvun edetessä ja poliittisten ristiriitojen kärjistyessä valistustoiminnan painoarvo laski. Niinpä vuoden 1954 toimintakertomuksessa valistusjaoston mainitaan olleen " jo usean vuoden toimettomana". Ristiriitojen lisäksi valistustoiminnan hiipumiseen vaikutti ilman muuta työväen yhtenäiskulttuurin hajoaminen ja harrastustoiminnan eriytyminen.

"Sorkkarautasosialismista" uuteen Savon piiriin

Kommunistien ja kansandemokraattien järjestöjen laillistaminen toisen maailmansodan jälkeen johti toiminnan ennen näkemättömään laajenemiseen erityisesti liikuntasektorilla. Toinen seuraus oli sen sijaan ikävämpi: sosiaalidemokraatit ja kommunistit kävivät rajua valtataistelua työväen urheiluliikkeessä lähes koko 1940-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun. Lyhyen suvantokauden jälkeen vasemmiston kiistat puhkesivat uudelleen 1950-luvun puolivälin jälkeen. Tällä kertaa sosiaalidemokraattien sisällä käytiin valtataistelu, joka johti uuden keskusjärjestö TUK:n perustamiseen.

Sosiaalidemokraattien ja kommunistien kilpailu käynnistyi työväenliikkeen sisällä heti rauhan palattua. Molemmat muodostivat puolueorganisaatioihinsa urheilusta vastaavat jaostot. Varsinaisen valtataistelun laukaisi liikkeelle kansandemokraattien vuosien 1947-48 poliittinen alamäki: kunnallis- ja eduskuntavaaleissa kärsittiin tappio ja SKDL ajautui lopulta poliittiseen oppositioon. Sosiaalidemokraatit pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen ja asetelmat valtapeliin olivat näin valmiit. Urheiluliikkeen merkitystä kuvaa hyvin se, että koko julkinen kamppailu itse asiassa alkoi TUL:sta. Erityisen mielenkiinnon kohteeksi tulivat piirit, joissa poliittisten ryhmien voimasuhteet olivat lähes tasapainossa. Eräs tällainen oli Kuopion piiri, jossa ensimmäinen kädenvääntö käytiin valmistauduttaessa vuoden 1948 liittokokoukseen.

"Ensimmäisessä näytöksessä" oli pieni sivuosa Varkauden kauppalan liikuntaneuvoja Veikko Tarvaisella, joka valittiin liittokokoukseen VarTP:n edustajaksi. Sosiaalidemokraatit yrittivät estää Tarvaisen valinnan, mutta lopulta hän osallistui kokoukseen SKDL:n edustajana. Itse kokouksessa ei Tarvaiselle tainnut kovin myönteistä kuvaa jäädä, sillä hän totesi puheenvuorossaan, että "Kaikesta siitä, mikä ei ole urheilua, on puhuttu kauhean paljon, mutta kun tulee puhe urheilusta, puhutaan vain 3 minuuttia".

Urheiluliikkeen kuohunta ei rauhoittunut TUL:n vuoden 1948 liittokokouksen jälkeenkään. Päinvastoin: vasemmiston valtataistelu jatkui koko seuraavan kolmivuotisen liittokokouskauden ja lisäksi TUL:lla oli vaikeuksia SVUL:n kanssa. Keskusliittojen välinen yhteistoimintasopimus raukesi jopa joksikin aikaa ennen kuin yhteistyön uusista ehdoista sovittiin. Vuosina 1950-51 käytiin myös raju kamppailu TUL:n Kuopion piiristä; siinä taistelussa "hajoittajat" tai "sorkkarautasosialistit" olivat vielä lieviä nimityksiä.

Kuopion piirin kamppailu käynnistyi elokuussa 1948, jolloin piiritoimikunta päätti erottaa sosiaalidemokraattisen piirisihteeri Eino Vepsäläisen ja valita tilalle kansandemokraatti Elof Lindblomin. TUL:n liittotoimikunta tuomitsi teon ja sosiaalidemokraatit aloittivat valmistelun piirin saamiseksi puolueen valvontaan. Tarmossa piirisihteerin erottamista käsiteltiin marraskuussa 1948 ja yleinen kokous päätti pahoitella tapahtumaa TUL:n lehdessä. Päätös syntyi äänestyksen jälkeen ja pöytäkirjaan tulikin Toivo Suomalaisen eriävä mielipide, jonka mukaan sihteerin erottaminen oli piirille eduksi. Poliittiset rajat näkyivät myös Tarmon vuosikokouksessa 1949 ja 1950, jolloin henkilövalinnat tehtiin äänestyspäätöksin. Ensin Veikko Tarvainen kukisti Martti Salmelan äänin 36 - 31 ja 1951 puolestaan Ensio Räisänen kaatoi Veikko Tarvaisen äänin 46 - 37.

"Suuri taistelu" TUL:n Kuopion piirissä käytiin vuosien 1950-51 aikana. Piirin vuosikokouksessa helmikuussa 1950 paikalla ollut tunnettu SDP:n "junttamies" Pekka Martin vaati edustusoikeuden hylkäämistä kaikkiaan 21 tapauksessa. Tällöin sosiaalidemokraatit olisivat saaneet kokouksessa enemmistön. Kommunistit eivät menettelyä hyväksyneet ja niin ajauduttiin pattitilanteeseen. Tuolloin Veikko Tarvainen piti - myöhemmän arvionsa mukaan hieman harkitsemattoman - puheenvuoron: " Kun tämä kokous ei näytä pääsevän lainkaan alkamaan, niin esitän, että heitämme ulos nuo suunsoittajat ( = Pekka Martin ja hänen tukijansa), jotka eivät ole edes piirimme jäsenseurojen jäseniä. Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ulosheittäjäksi".

Seurauksena tästä oli, että Martin tukijoukkoineen siirtyi pitämään omaa kokoustaan toiseen paikkaan ja loput edustajista jatkoivat alkuperäisessä kokouspaikassa. Näin piirille valittiin kaksi toimikuntaa ja piiri oli käytännössä hajonnut kahtia. Kokouksien laillisuutta ja päätösvaltaisuutta puitiin pitkään oikeudessa. Prosessien ollessa vielä kesken sosiaalidemokraatit perustivat joulukuun alussa 1950 yllättäen uuden TUL:n Savon piirin. Keskusliitto hyväksyi uuden piirin jäsenekseen ylimääräisessä kokouksessa muutamaa viikkoa myöhemmin ja samalla piirin aluetta ulotettiin aikaisempaa etelämmäksi. Kommunisteille menettely oli yllätys, eivätkä he pystyneet siihen vastaamaan. Niinpä jo tammikuussa 1951 entisen Kuopion piirin seurat saivat kommunisteilta luvan siirtyä uuden piirin jäseneksi.

Tarmossa piirin hajoamiseen jouduttiin ottamaan pian kantaa. Maaliskuussa 1950 seura päätti pysytellä piirin toiminnan ulkopuolella, kunnes tilanne selkiintyy. Lisäksi yleiskokous hyväksyi Einari Vilpposen vetoomuksen "yhteen hiileen puhaltamisen puolesta". Liitolle Tarmo päätti lähettää vastalauseen " " palkkattujen poliittisten toimitsijoiden toiminnasta", Osoitteena olivat selvästi Martinin "junttajoukon" edustajat. Myös piirin rajojen muuttamiseen Tarmossa suhtauduttiin kielteisesti.

Uudelleen piirin tilanne tuli Tarmossa esille Savon piirin perustamisen jälkeen joulukuussa 1950. Tarmo oli poliittisessa mielessä yksi piirin avainseuroista, joten yleiskokouksessa oli paikalla Pekka Martinin lähipiiriin kuulunut Valentin Kervinen. Hänen mukaansa Tarmon oli liityttävä uuteen Savon piiriin, jos mielii olla toiminnassa mukana. Uuteen piiriin liittymisestä jouduttiin luonnollisesti äänestämään. Tuolloin Einar Frimanin ja Arvo Heiskasen esitys liittymisestä uuteen Savon piiriin voitti Veikko Tarvaisen ja Veikko Salon esityksen, jonka mukaan eroamisesta ei voida päättää, koska siitä ei ole mainittu kokouskutsussa. Äänestysnumerot olivat 26 - 20. Hävinneet jättivät pöytäkirjaan eriävän mielipiteen. Näin Tarmo oli linjansa valinnut.

Päätökset ja poliittiset voimasuhteet vahvistettiin vielä tammikuun 1951 yleiskokouksessa, jossa päätös eroamisesta Kuopion piiristä pysytettiin voimassa. Myös tuolloin valitut piirikokousedustajat olivat pelkästään sosiaalidemokraatteja. Tämän jälkeen poliittiset riidat Tarmossa jäivät taka-alalle, vaikka ne vielä esimerkiksi seuraavan vuonna heijastuivat henkilövalintoihin: Einar Friman voitti puheenjohtajaäänestyksessä Veikko Tarvaisen 88 - 39.

Sosiaalidemokraattien sisäinen valtataistelu 1950-luvun lopulla ei tuntunut Tarmossa suoranaisesti läheskään yhtä vahvasti kuin vuosikymmenen alkupuolen tapahtumat. Toisaalta on epäilemättä niinkin, että ristiriidat ja kärjistyneet henkilösuhteet eivät välttämättä näy kovin selvästi asiakirjoista, eikä niitä enää myöhemmin muisteltaessa haluta erityisesti korostaa. Joka tapauksessa 1950-luvun urheilukentän kuohunta oli taustalla uuden seuran Varkauden Kenttä-Veikkojen perustamisessa.

TUL:n ja SVUL:n yhteistoiminnan katkeaminen lisäsi paineita uuden seuran perustamiseen Varkaudessa, koska yleisurheilulla oli varsin vahva asema ja harrastuspohja. Toisaalta uuden seuran puuhamiehet saattoivat arkailematta käyttää hyväkseen tilannetta, jossa TUL:n urheilijoiden edustuskelpoisuudesta ei ollut varmuutta TUL:n ja SVUL:n yhteistoimintasopimuksen rauettua. Erikoisseuran perustaminen Tarmon ja WU:n yhteistoimin oli sekin alkukaavailussa esillä, mutta seuratasolla sopimukseen ei päästy. Niinpä uuden seuran perustamisessa olivat mukana molempien seurojen yleisurheiluaktiivit.

Tilanne oli kieltämättä poikkeuksellinen, mutta myös hyvin aikaa kuvaava: KeVe:n perustajista löytyi sekä WU:ssa toimineita "porvareita" että Tarmon toiminnassa mukana olleita sosiaalidemokraatteja. Urheiluliikkeen ylätasolla virinnyt uudenlainen yhteistyökuvio tuli näin tavallaan käyttöön Varkaudessa heti tuoreeltaan. Lisäksi kannattaa muistaa, että Kenttä-Veikkojen perustaminen oli vuoden 1919 jälkeen ensimmäinen tapahtuma varkautelaisessa urheiluelämässä, jossa vastaleirien jäsenet yhdistivät toimintansa uudessa seurassa. Aikaisemmin vain yksittäiset urheilijat olivat siirtyneet seurasta ja keskusliitosta toiseen. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että 1950-luvun lopun tapahtumat paitsi lamaannuttivat Tarmon toimintaa pitkäksi aikaa, jättivät jälkeensä myös katkeruutta ja henkilöristiriitoja.

5.3. Vaikeat vuodet

Tarmon toiminta hiipui melko vähäiseksi 1960-luvun alkuun tultaessa. Tilanteen syntymiseen vaikuttivat monet yhtäaikaiset tekijät. Ensinnäkin työväenliikkeen sisäiset ristiriidat, jotka heijastuivat myös urheiluliikkeeseen, vaikuttivat Tarmonkin toimintaan. Työläisurheilun vuonna 1959 tapahtunut organisatorinen hajaantuminen loi epävarmuutta koko TUL:n toimintaa kohtaan.

Toiseksi urheilun eriytymiskehitys oli 1960-luvulle tultaessa vienyt perustaa laaja-alaisesti toimineelta ja monia lajeja ohjelmassaan pitäneeltä yleisseuralta. Palloilu oli irtaantunut Tarmosta jo vuonna 1939 perustetun Varkauden Työväen Palloilijoiden myötä. Lisäksi naiset olivat perustaneet vähäisestä arvostuksesta johtuen oman seuransa vuonna 1945. Sekä palloilu että naistoiminta olivat olleet Tarmon keskeisempiä toimintalohkoja, joten niiden katoaminen oli ollut suuri menetys. Itsenäistyneiden Tarmosta irtaantuneiden seurojen myötä poistui Tarmosta myös monia aktiivisia seuratyöntekijöitä, joiden korvaaminen ei onnistunut helposti. Erityisen vaikean tilanteen muodosti yleisurheilun erikoisseuran Varkauden Kenttä-Veikkojen perustaminen vuonna 1959. Lähtihän tällöin huomattava osa sekä Tarmon urheilijoista että toimitsijoista perustettuun erikoisseuraan.

Kolmanneksi Tarmon toimintaan vaikutti myös työväen yhtenäiskulttuurin mureneminen. Tarmon asema koko järjestökulttuurissa ei ollut entisenkaltaisen itsestäänselvyys. Iltamaperinteen vähittäinen hiipuminen aiheutti työläisurheiluseuralle monien siteiden katkeamisen. Siteet saattoivat katketa myös entisiin alaosastoihin, joissa ei enää nähty Tarmon johtavaa asemaa luontevana. Niinpä Tarmon vahvana alaosastona toiminut Kuvansin Kuohu itsenäistyi jo 1950-luvun loppupuolella omaksi seurakseen.

Neljänneksi Tarmon toiminnan hiljenemiseen vaikuttanut tekijä oli eittämättä jatkuvasti vaikea taloudellinen tilanne. Erityisesti kaksi seikkaa vaikutti seuran tulojen huomattavaan vähenemiseen. Yhtäältä seuran kilpailutoiminnan tulot vähenivät ratkaisevasti. Kilpailut eivät vetäneet enää yleisöä entisellä tavalla, sillä sekä urheilu- että muuta kulttuuritarjontaa oli tullut paikkakunnalle huomattavasti lisää. Toisaalta aikaisempien vuosikymmenten iltamatulot eivät kilahtaneet seuran kassaan. Työväentalokulttuuriin kuuluvien iltamien loputtua uusia rahoituslähteitä jouduttiin jatkuvasti etsimään ja kokeilemaan. Tanssien lisäksi järjestettiin myös arpajaisia ja paperinkeräystä.

Vaikeuksista uuteen nousuun - rahaa ja toimihenkilöitä

Hiljaisen toimintajakson jälkeen ei ollut olemassa muuta vaihtoehtoa kuin uudenlaisen toiminnan virittäminen. Tällöin keskeiseksi toiminnaksi muodostui nuorten kilpailutoimintojen käynnistäminen. Tarmon toiminnan viriäminen ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä, vaan eri lajien käynnistäminen oli usean vuoden työrupeama. Seuratoimitsijoista ja rahasta oli jatkuva puute. Sekä toiminnan käynnistäminen että taloudellisen vastuun kantaminen oli useimmiten vain muutaman henkilön huolena.

Varainhankinnan vaikeutta kuvaa Ossi Mikkonen kertoessaan, kuinka vuonna 1962 hankittiin seuran hiihtokilpailuihin palkinnonostoon tarvittavat rahat:

"Rahaa niihin hankittiin sillä tavalla, että Hugo teki arpalistan ja vei sen sahalle ja olikohan konepajalle. Pariin paikkaan niitä muistaakseni jaettiin. Ja jos en kovin paljon väärin muista, niin sen aikaista rahaa satanen saatiin kasaan. Sillä myös pystyttiin ostamaan ne pienet palkinnot ja pitämään ne kilpailut. Mulla on semmonen kuva, että se on niin pienestä lähtenyt."

Varainhankinnan keinoja pohdittiin jatkuvasti talouden ollessa "jatkuvaa penninvenytystä". Arpajaisten ja pienten avustusten lisäksi pyrittiin etsimään keinoja päästä kiinni suurempiin rahoihin. Maaliskuussa 1960 päätettiin hakea Ruokojärven kylän Järvelän tilasta saarta "huvilan rakentamista varten". Avustuksista keskeisimmiksi muodostuivat eri ammattiosastojen sekä Varkauden kauppalan avustukset. Kauppalan avustus oli esimerkiksi vuonna 1961 200 000 markkaa. Samana vuonna muita A. Ahlström Oy:ltä tavaksi tullut muodollinen 10 000 markan avustus. Lisäksi avusta tarjosivat yksityiset henkilöt, joskin suullisiin puheisiin ei ollutkaan aina luottamista. Myös toimihenkilöiden varainkäytössä ilmeni aika ajoin ongelmia, jotka johtivat pahimmillaan seurasta eroamisiin.

Ammattiosastojen avustusten merkitystä 1960-luvun alussa on syytä korostaa. Vilkastuvan toiminnan kannalta avustukset olivat niin olennaisia, että vuoden 1961 toimintakertomukseen kirjattiin seuraavat teksti:

"Ilahduttava seikka lienee se myötämielisyys, joka monien osastoitten kautta on tullut osaksemme. Tästä osoituksena ovat ne useat lahjoitukset, joita olemme saaneet. Mainittakoon mm. Metallios. 24:n vuosikokouksessa jo perinteelliseksi käynyt hattukeräys seuramme nuorisotoiminnan tukemiseksi."

1960-luvun varainhankinnan kannalta keskeistä oli osallistuminen yhdessä muiden varkautelaisten seurojen kanssa niin sanottuun Kämäri-toimikuntaan. Kämärin huvipuistoalueella järjestetyt tanssit tuottivat seuroille tuloja niin, että useimpina vuosina Tarmossa oltiin tulokseen tyytyväisiä. Kämärin tuotot Tarmo jakoi muiden tilaisuuksien järjestämiseen osallistuneiden seurojen kanssa. Vuosikymmenen aikana mukana olivat Tarmon lisäksi Warkauden Urheilijat, Kenttä-Veikot sekä vuonna 1966 mukaan tullut WP -35. Vuoden 1966 Tarmon osuus tuotosta oli 17 %.

Kämärin tansseista saatavien tulojen kannustamana Tarmossa syntyi uudelleen ajatus tanssilavan rakentamisesta. Vuoden 1966 syksyllä selviteltiin mahdollisuuksia rakentaa lava yhdessä Pieksämäen työväenyhdistyksen kanssa. Hanke kuitenkin kariutui ja vähitellen Kämärinkin tulot alkoivat supistua. Vuonna 1969 Kämäriltä ei tullut laisinkaan tuloja ja vuoden 1970 toimintakertomukseen kirjattiin Kämärin osalta seuraavaa: "Kyseesä oleva huvipaikka ei kiinnostanut nuoria ja tähän tyrehtyi koko tanssiaisten järjestäminen, muutaman tappiollisen illan jälkeen."

Tarmon asemaa pääseurana vielä 1960-luvun alussa kuvastaa pöytäkirjoista ilmenevät talouspäätökset. Entiseen malliin Tarmon johtokunta jakoi rahaa alaosastoille. Esimerkiksi vuonna 1961 neljälle alaosastolle myönnettiin 10 000 markan avustus Luttilan Jyryn saadessa ainoastaan 5 000 markan avustuksen. Rahasummia tarkasteltaessa on syytä muistaa tuon ajan rahayksikkö, sillä nykypäivän rahassa summista on otettava kaksi nollaa pois. Kaiken kaikkiaan rahan arvon muutoksesta huolimatta 1960-luvun alussa liikuteltiin vaatimattomia summia.

Toimihenkilöiden etsiminen oli toinen keskeinen tehtävä, jolla seuratoimintaan lähdettiin etsimään puhtia. Ossi Mikkonen muisteli eri lajien käynnistämistä seuraavalla tavalla: "Ruvettiin nuorten yleisurheiluun etsiskelemään semmoisia vetäjiä, jotka pitäs tiettyinä aikoina ja päivinä harjoituksia. Sillä tavalla kerättiin yhteen niitä nuoria. Sama systeemi se oli talvella luistelussa". Yleisurheilun ja luistelun osalta voitiin uutta toimeliaisuutta luoda aikaisemmin Tarmossa lajeja harrastaneiden varaan.

Kaikissa lajeissa ei voitu turvautua samanlaisiin keinoihin. Esimerkiksi painin osalta täytyi tehdä uudenlaisia ratkaisuja, joita Ossi Mikkonen kuvasi seuraavalla tavalla:

"Mietittiin, että mitenkä se lähtis se homma pyörimään. Minä oikeastaan rupesin puhemieheks siihen. En mikään alan taitaja enkä ammattilainen ollut sen enempää, mutta rupesin siihen entisiä kavereita ehtimään mukaan. Sitten myö saatiin porukka kasaan ja tuolta Tori-Torpalta saatiin paikka, johon saatiin matot jatkuvasti paikalleen. Muutama vuosi tuli tehtyä sillä tavalla sen lajin eteen töitä, että kolmena iltana viikossa läksin harjoituksiin kaikkien muien lähtöjen lisäks vielä. Sieltähän löytyy sitten sitä kautta semmoisia, että ne oli poikapainissa liitossa kärkipäässä. Liittojuhlilla oli jo poikia useita kymmeniä."

Nuorille kilpailuja ja harjoituksia

Nuorisourheilun virittäminen tapahtui aluksi kilpailuja järjestämällä. Vuosikymmenen aikana kilpailuja järjestettiin yleisurheilussa, hiihdossa, luistelussa, painissa, uinnissa ja pöytätenniksessä. Hiljaisten vuosien jälkeen liikkeelle lähtö oli vaikeaa eikä ulkopuolista tukea juurikaan ollut olemassa. Lisäksi, kuten Yrjö Halla totesi, "toimintaa pyöritettiin todella vähin varoin". Yleinen ilmapiiri, joka oli 1960-luvun alussa jopa voimakkaasti Tarmon vastainen, vaikutti myös niin, että Tarmon nuorten kilpailutulosten saaminen paikkakunnan lehteen osoittautui vaikeammaksi kuin muiden seurojen osalta.

Kilpailutoiminnan avulla saatiin toiminnan piiriin uusia nuoria. Vähitellen nousi olennaiseksi kilpailujen lisäksi harjoitusten järjestäminen. Vuoden 1964 toimintakertomukseen voitiinkin kirjata jo seuraavalla tavalla:

"Varkauden Tarmon johtokunnan lähtiessä toimintavuodelle 1964 oli johtokunnan tavoitteena seuran toiminnan kehittäminen ja kilpailutoiminnan viriäminen. Kilpailutoiminnan ja kilpailujen järjestämisen suhteen ei vielä voida tehdä vuoden tilille kovin suurta numeroa. Muuten seuran toiminnassa oli havaittavissa toiminnan vilkastumista, on saatu uusien urheilulajien harjoituksia käyntiin, joita ei ole ennen harrastettu. Samoin on hiljalleen kaikkien urheilumuotojen harrastajien joukko kasvanut. Seuran toimintaa jo muutaman vuoden haitannut nuorten ohjaajapula näyttää myöskin selvenemisen merkkejä, olihan seurastamme kaupungin urheilulautakunnan järjestämillä nuorten ohjaajakursseilla kahdeksan osanottajaa."

Nuorisourheilun näkökulmasta tärkeinä pidettiin myös alaosastojen toimintaa. Näin ollen alaosastoille järjestettiin esimerkiksi hiihdossa kilpailuja. Alaosastojen toiminta ei kuitenkaan tuonut riittävässä määrin nuoria säännölliseen lajitoimintaan. Tällöin johtokunta päätti palkata kesäajaksi nuorille oman ohjaajan, jonka tehtävänä oli pitää harjoituksia eri puolilla Varkautta sekä järjestää nappulakilpailuja. Ensimmäiseksi nuorten kesäohjaajaksi palkattiin vuonna 1965 Tauno Partanen. Myöhemmin 1960-luvulla kesäohjaajina toimivat Heikki Nykänen, Erkki Mustonen sekä kesällä 1970 Vesa Hyytiä.

Nuorten kilpailutoiminnan järjestämisen kautta Tarmoon saatiin uutta puhtia. Varsin kuvaava on seuran pitkäaikaisen puheenjohtajan haastattelutoteamus Tarmon toiminnan vilkastumisesta: "Ihan minusta tuntu, että kilpailujen kautta se lähti: Että kun järjestettiin kilpailuja, niin ihmeellistä, että niitä sitten löyty osanottajia."

Seuratoimintaa kehittämään

Lajien ja niiden harrastajien lisääntymisen myötä syntyi tarve seuratoimintojen kehittämiseen. Esimerkiksi alaosastojen elvyttäminen oli Tarmon johtokunnan jatkuva tehtävä. Myös jäsenistön viihtyvyyteen ja yhteenkuuluvuuteen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota. Yhtäältä järjestettiin koko seuran jäsenistölle yhteisiä tilaisuuksia. Tällaisia olivat esimerkiksi saunaillat. Toisaalta lajit kokosivat harrastajia muunkinlaiseen kuin pelkästään harjoitus- ja kilpailutoimintaan. Esimerkiksi painissa synnytettiin 1960-luvulla yhteishengen lisäämiseksi painitalli, joka nimettiin Karhukoplaksi.

Tarmon toiminnan tietoista kehittämistä edustivat myös selkeät toiminnalliset tavoitteet. Vuonna 1967 johtokunta asetti jaostoille jäsenmaksujenkeruun tavoitteet, jonka seurauksena seuran jäsenmäärä nousikin. Vuodelle 1968 laadittiin jo sangen yksityiskohtainen toimintasuunnitelma. Aikaisemmin tulevan vuoden toiminnan suuntaviivat oli kirjattu edellisen vuoden toimintakertomuksen loppuun.

Tavoitteiden asettamiseen liittyi vähitellen myös toimintojen arviointi. Erityisesti jaostojen

toimintoihin kiinnitettiin huomiota sekä asetettiin uusia velvoitteita. Toimintakertomuksessa vuodelta 1968 todettiin luistelujaoston olleen lamassa. Seuraavana tarkastellussa lentopallojaostossakaan ei liene ihmeitä tapahtunut, sillä jaoston toiminnan "tapahtumat olivat olleet edellisen jaoston tapaisia".

Siirryttäessä 1960-luvun loppupuolelle Tarmon toiminta oli vilkastunut jo niin, että seuratoimitsijoilla oli syytä tyytyväisyyteen. Vuonna 1963 kirjattiin toimintakertomukseen, että kulunut vuosi ei ollut erikoisemmin toimintarikas, mutta kuitenkin toiminnassa oli mukana oltu". Kaksi vuotta myöhemmin voitiin todeta "toiminnan menneen eteenpäin ilahduttavalla tavalla". Vuosikymmenen huipentumaksi kohosi vuosi 1969, joka nimettiin toimintakertomuksessa "vuosikymmenen parhaaksi vuodeksi".

Lajitoimintaa ja urheilullista tulosta

Kilpailujen järjestämisen kautta monissa lajeissa käynnistyi säännöllistä harjoittelua. Vähitellen Tarmon nuoret ylsivät myös kilpailullisiin saavutuksiin. Kaikissa lajeissa ei kuitenkaan pystytty vastaamaan ajan haasteisiin, jolloin toiminta jäi harrastustasolle tai hiipui vähitellen kokonaan. Jaostojen toiminnan käynnistäminen tuotti johtokunnalle jatkuvaa huolta. Usein toimintakertomuksiin kirjattiin, että jaostot eivät saa aikaan pöytäkirjoja ja toimintakertomuksia." Täten jaostojen toiminnan lähempi tarkastelu osoittautui vaikeaksi.

Hiihdossa järjestettiin 1960-luvun alkuvuosina lähinnä omia jäsentenvälisiä kilpailuja. Vuosikymmenen loppupuolella Tarmon hiihtotoiminta vilkastui ja kilpailullistakin menestystä alkoi tulla. Vuonna 1967 Paula Tuovinen hiihti TUL:n nuorten mestaruuden. Nuorten EM-kisoissa hän sijoittui viestissä hopealle ja henkilökohtaisessa kilpailussa seitsemänneksi. Lisäksi Paula Tuovinen sijoittui oppikoulujen SM-kilpailuissa toiseksi.

Vuonna 1969 Paula Tuovinen saavutti tyttöjen TUL:n mestaruuden ja oli naisissa toinen heti Marjatta Kajosmaan jälkeen. Tyttöjen SM-kisoissa heltisin toinen tila, vaikka "kuulutuksen mukaan hän oli mestarina". Pian tämän jälkeen Paula Tuovisen hiihtoura Tarmon riveissä päättyi hänen siirtyessä urheilemaan toiselle paikkakunnalle.

1960-luvun Tarmon hiihdon puuhamiehiä olivat Einari Vilpponen, Hugo Ikäheimonen, Vilho Suhonen, Veikko Hakulinen, Antero Mikkonen, Ismo Mikkonen, Ossi Mikkonen sekä vuosikymmenen loppupuolella Pentti Holopainen, Heikki Mustonen, Pauli Nykänen, Veli Kiiskinen, Hannu Koponen sekä Heikki Rissanen.

Aikakauden Tarmon hiihtoon olennaisesti kuului Varkauden alueen ammatillisen paikallijärjestön, VAAP:n, hiihtokilpailujen järjestäminen. VAAP:n hiihtoja järjestettiin useana vuonna ja niiden yhteyteen sijoitettiin myös kisa Tarmon mestaruuksista. Lisäksi hiihtojaosto järjesti kilpailutoimintaa alaosastojen nuorille.

Luistelussa nuoret tarmolaiset luistelijat saavuttivat menestystä nuorten ja naisten sarjoissa. Vuonna 1962 käynnistynyttä luistelutoimintaa veti Pentti Kaukonen. Hänen johdollaan heti ensimmäisenä talvena Tarmon luistelijat ottivat kultaa kaikissa sarjoissa. Valtakunnalliselle tasolle ja TUL:n parhaimmistoon ylsivät Ritva Mäntykivi, Marja-Leena Pohjonen, Pirjo-Anneli Turunen sekä Jukka Savikkomaa. Ritva Mäntykivi saavutti vuonna 1965 naisten sarjassa SM-pronssia.

Vetäjäpulan seurauksena luistelu alkoi kuitenkin hiipua. Nuoremmista luistelijoista Anita Koivula, Anita Rosti sekä Anne Hirvonen menestyivät. Heistä Anne Hirvonen kohosi TUL:n liittovalmennukseen. Vielä vuonna 1971 luistelijat kävivät oma-aloitteisesti kilpailemassa, mutta vähitellen toiminta hiipui.

Yleisurheilussa 1960-luvun alussa tilanne oli vaikea. Seuran entisen ylpeyden nähtiin käyvän suurimmaksi murheeksi. Valtaosan urheilijoista siirryttyä uuteen erikoisseuraan tarmolainen yleisurheilu eli henkitoreissaan. Vuoden 1961 syksyllä Tarmon juoksijoista Pentti Kosusen tulokset oikeuttivat liittojoukkue-edustukseen Puolaan.

Yleisurheilua käynnisteltiin vuoden 1962 aikana järjestämällä piirikunnallisia kilpailuja. Elokuun lopulla seuran mestaruuskilpailuihin osallistui kaikkiaan yli 50 "miestä, nuorta ja kauniimman sukupuolen edustajaa". Seuraavana kesänä järjesti Tarmo yhdessä Kuvansin Kuohun kanssa kansalliset kilpailut, vaikkakin toimitsijoista ja ohjaajista oli kova pula. Kansalliset kilpailut järjestettiin myös vuosina 1964 ja 1965.

Yleisurheilun kannalta oivalliseksi ratkaisuksi muodostui edellä esitetty kesäohjaajan palkkaaminen. Tätä kautta monet urheilijanappulat löysivät tiensä erityisesti Tarmon yleisurheiluun, sillä olihan nappulakilpailujen järjestäminen osa ohjaajan toimenkuvaa. Toki ohjaustoiminnasta saattoivat hyötyä muutkin lajit.

Kilpailullista menestystä saatiin odotella 1960-luvun loppupuolelle. Urpo Reijonen juoksi ensimmäiseksi uuden sukupolven TUL:n mestariksi pikamatkoilla vuonna 1967. Seuraavana vuonna tarmolaiset toivat jo useampia pistesijoja liiton poikamestaruuskilpailuista sekä tekivät monia piiriennätyksiä. Seuraavat vuodet olivatkin Tarmon yleisurheilussa riemun aikaa uuden sukupolven astuessa näyttämölle. Nimet Jukka Halla, Seppo Kivihalme, Markku Kuronen, Ari Markkanen, Erkki Mustonen, Tommi Tenhunen sekä Raino Pirhonen kohosivat aina TUL:n kärkijoukkoon ikäryhmissään.

Uinnissa Tarmossa elettiin muutama ripeä vuosi. Vuonna 1961 järjestettiin piirikunnalliset uinnit ja seuran uimarit uivat muutamia hyviä tuloksia. Seuraavan vuoden elokuussa seura järjesti piirinmestaruusuinnit. Uimarit saavuttivat myös kolme uutta piiriennätystä. Uintijaoston toiminta vaikeutui kuitenkin olennaisesti ja vuoden 1964 toimintakertomuksessa kirjattiin asiat seuraavasti: "Uintijaoston toiminta on ollut vaikeuksissa. Kuten kaikki tiedämme ei kaupungissamme ole tämän urheilumuodon harrastamiseen mahdollisuuksia riittävän puhtaan uintiveden puuttuessa."

Tarmon uinnin kärkinimiä olivat Arvo Eronen, Marita Kosunen, Lauri ja Helvi Valkonen, Erkki Vänttinen sekä Ritva Mäntykivi. Esimerkiksi Marita Kosunen voitti vuonna 1945 Varkauden halkiuinnin, joka uitiin Hertunrannan uimalaitokselta Pirtinvirran sillan ali Kämärin uimalaitokselle saakka. Muistojaan tuosta kilpailusta Marita Kosunen kertoili seuraavasti: "Ja silta oli niin mustanaan ihmisiä ja veneitä oli siellä niin paljon, että se oli ihan uskomatonta. Ja tämän minä muun muassa voitin, miehet ja kaikki." Marita Kosunen tuli Varkauteen alun perin uinninopettajaksi ja sille tielleen hän myös jäi pitemmäksikin aikaa.

Teollisuuden saastuttama vesi pilasi uintimahdollisuudet sekä Hertunrannassa että Kämärin uimalaitoksilla. Näin ollen 1960-luvun loppupuolella sekä Tarmon että Warkauden Urheilijoiden uintiurheilu tyrehtyi lähes täysin. Tarmon puitteissa uintia ei enää herätetty uudelleen henkiin. Uimahallin valmistuttua 1970-luvun puolivälissä TUL:n uintiurheilua hoitamaan perustettiin uimaseura Varkauden Norpat.

Painijaostoa pidettiin Tarmossa 1960-luvun alussa toimivimpana jaostona. Vuonna 1961 seura järjesti kahdet kansalliset painit. Junioreissa Raimo Kiiski toi seuralle TUL:n mestaruuden. Aulis Immonen oli liittojoukkueen mukana Neuvostoliittoon suuntautuneella matkalla. Seuraavana vuonna Immonen oli neljäs TUL:n mestaruuspaineissa.

Vähitellen painin painopiste siirtyi nuorisopuolelle. Seuran harjoitusilloissa kävi runsaasti poikia. Vuosikymmenen loppupuolella Tarmon painipojat toivat seuralle jo piirinmestaruuksia. Esimerkiksi vuonna 1969 "lähes kaikki poikien piirinmestaruudet" tulivat Tarmoon. Myös "useita miesten" mestaruuksia voitettiin.

Painitoiminnan ongelmana oli harjoitustilojen taso. Keskuskentän painitikoista jouduttiin poistumaan vuonna 1969, jonka jälkeen sopiva tila löytyi Tori-Torpan kellarista. Lisäksi Tarmon painijoiden oli vaikea löytää 1960-luvulla kilpailukosketusta itäisen Suomen alueelta. Kilpailukosketusta oli haettava lähinnä Etelä-Suomesta, jolloin kilpailumatkat muodostuivat pitkiksi ja kalliiksi. Tässä valossa Aulis Immosen ja Ossi Mikkosen tekemä painin valmennustyö osoittautuu erittäin merkittäväksi.

Nyrkkeilyn osalta 1960-luku muodostui synkäksi ajaksi. Vuoden 1961 toimintakertomukseen kirjattua lajiharrastuksen "kuollutta tilaa" kesti aina vuoteen 1971 saakka. Nyrkkeilyn hiljaiselon syynä oli ohjaajapula.

Painonnostossa toiminta oli innostunutta aivan 1960-luvun alusta alkaen. Vuonna 1961 seuran painonnostajat "harjoittelivat viikon kaikkina muina päivinä, paitsi lauantaisin". Lisäpontta lajin harrastuksiin antoi Pauli Oksman, joka kävi vuoden 1966 syyskaudella Kisakeskuksen painonnoston valmentajakoulun. Oikean valmennuksen merkitystä seuran sihteeri arvosti kirjaamalla toimintakertomukseen seuraavanlaisen tekstin: "Kun seura on saanut innostuneen ja esimerkillisen valmentajan painonnoston pariin, toivonkin, että tuleva painonnostojaosto entistä enemmän kiinnittää huomiota poikien mukaan saamiseen tähän jaloon ja urosten urheiluun". Painonnostossa Pauli Oksmanin lisäksi menestyivät parhaiten Esko Oksman ja Mikko Kettunen. Parhaisiin saavutuksiin ylsi kuitenkin jo aikaisemmin Aarre Hana, joka piti hallussaan muun muassa sarjassa pohjoismaiden ennätystä. Jaoston vetäjänä toimi 1960-luvulta alkaen ansiokkaasti lähes 20 vuoden ajan Pentti Hämäläinen.

Lentopallon toi tiettävästi Varkauteen tarmolainen Arvo Heiskanen jo 1940-luvun lopulla. Haastattelussa hän kuvasi pelin käynnistymistä paikkakunnalla seuraavasti:

"Vieläkin tuosta vois sodan jälkeen kertoo, että oikeastaan voi sannoo, että minä oon tuonu lentopallon Varkauteen. Nimittäin tuota sitähän ei pelattu yleensä urheiluseuroissa, se oli melko harvinainen. Minä olin upseerikoulussa. Siellä pelattiin lentopalloo. Oli yksi sunnuntai-päivä. Siellä työnnettiin kuulaa ja tehtiin tämmöstä. Ja sitten tuli semmonen vaihe, että mitäs ruvetaan tekemään. Minä sanoin, että minulla on yks semmonen laji, jota voiaan ruveta täällä harrastamaan: Lentopalloo. No kukaan ei ollut kuullutkaan tämmösestä palloilusta mittään ja Frimanin pojilla oli pieni jalkapallo, lentopallon kokoinen jalkapallo. Sitten löyty Hiltusen Matilta katiskaverkkoo. Se pantiin keskeen halki se katiskaverkkko. Ja Reino Hynniseltä, joka oli minun lankomies, sen pihassa oli, niillähän oli semmonen tontti. Se oli onneks heinällä ollu, että siinä ei mittäään kasvanu. Se vuokrattiin ja maksettiin Reinolle vuokra siitä tontista. Ja siihen perustettiin silloin sunnuntaina lentopallo."

Vuonna 1962 lentopallon harrastus todettiin Tarmossa lähes kuolleeksi. Kuintenkin Tarmon ohjelmaan lentopallo otettiin uudelleen vuonna 1965. Harrastajia lajiin tuli runsaasti ja heti ensimmäisenä kautena noustiin perussarjasta maakuntasarjaan sekä menestyttiin hyvin TUL:n piirisarjassa. Harjoitusiltoja pidettiin kolmena iltana viikossa eri kouluilla sekä kesäisin Keskuskentällä sekä Ruokojärven koulun kentällä. Seuraavana vuonna maakuntasarjassa sijoituttiin toiseksi sekä TUL:n Savon piirin talvisarjassa kolmanneksi ja kesäsarjassa toiseksi. Lentopalloa pelasivat tänä kautena myös Tarmon 2-joukkue sekä nuorten joukkue.

Keväällä 1967 lentopallojaoston tarkoituksena oli tehdä pelimatka Leningradiin, mutta "matka jouduttiin peruuttamaan edustusjoukkueen huonon harjoitusinnon vuoksi". Sen sijaan Varkaudessa pelattiin yksi kansainvälinen ottelu Tarmon joukkueen kohdatessa kaupungin ystävyyspäivillä neuvostoliittolaisen vastustajan. Lentopalloa Tarmossa pelattiin vuoteen 1968, mutta syksyllä sarjatoimintaan osallistuminen loppui:

"Vuoden 69 sisäharjoittelukauden ja maakuntasarjan alkaessa jaosto esitti johtokunnalle, että joukkue luopuisi sarjapaikasta pelaajavaikeuksien takia, lähinnä heidän matkatöiden tuottaman vaikeuden takia. Seuran johtokunta tekikin päätöksen sarjapaikasta luopumiseksi ei kuitenkaan lentopallon lopettamiseksi seuran harrastuksista kuten moni seuran jäsen luki lehdistä, jossa tämä virheellisesti tuotiin esille."

Lentopallon puuhamiehenä 1960-luvun vuosina toimivat Koposen veljekset, joista Tapani hoiti jaoston asiat useita vuosia yksinään. Tuolloisista pelaajista 70-vuotishistoriikkiin nimensä saivat Pauli Huupponen, Kosti Mahrberg, Heikki Olkkonen sekä Leo Tahvanainen.

Tarmossa harrastettiin myös pöytätennistä uutena lajina vuodesta 1964 alkaen. Tällöin Tarmo järjesti marraskuussa piirimestaruuskilpailut, joista ei kuitenkaan seuran aloitteleville pelaajille menestystä herunut. Seuraavina vuosina pöytätennistä pelattiin harrastustasolla ja ainakin vuonna 1965 järjestettiin seuran omat mestaruuskilpailut.

Vaikeuksista huolimatta Tarmon toiminta vilkastui 1960-luvulla. Vuosikymmenen aikana oli luotu perustaa uudenalaiselle urheiluseuralle. 1970-luvulle siirryttäessä Tarmossa oli siirrytty aikakauteen, joka näkyi myös kilpailullisena menestyksenä. Seuratoiminnan luonteen yhtä muutosta kuvasti myös se, että 1960-luvulla Tarmossa ei enää harrastettu säännöllisesti voimistelua. Naiset olivat omassa seurassaan ja miehet innostuivat voimistelusta ainoastaan suurjuhliin valmistauduttaessa.

1960-luku merkitsi myös alaosastojen toiminnan hiipumista. Kun vuosikymmenen alussa vielä yritettiin lukuisia kertoja elvyttää alaosastoja, oli vuonna 1969 enää toimintaa Lehtoniemen Vauhdissa. Urheilupaikkojen lajinomaistuminen ja parantuneet kulkuvälineet olivat tehneet alaosastojen järjestämän liikunnan tarpeettomaksi. Alaosastojen perinteisille toiminta-alueille. Säilytettiin yhteydet kesäisin kiertävien urheiluohjaajien toimesta.